Pilvet ovat kätkeneet taivaan

Pilvet ovat kätkeneet taivaan. Sataa märkää.

Eilen oli kirkasta ja pakkasta. Varikset istuivat huurteisten koivujen latvoissa, kun avasin oven. Joulukuun aurinko taittoi matalalta kultaista valoa niihin.

Pilvet olivat lempiväreissäni, lyhdyssä talven jälki, 

mutta minulla on tämä, ettei mikään tunnu miltään.

Lapsi on hoidossa. Vasta hän istui vieressäni, oli pieni.
Syksy on vaihtunut talveksi, kun olemme ajaneet suoraa tietä länteen päin

ja kuunnelleet viimeistä Harry Potteria.

Nyt on valkoista, tie on harmaa ja Potter voitti taistelunsa.
Tulin odottamaan huoltoasemalle.

Haluaisin niin tuntea olevani 

vapaa 

tästä

mitä 

kannan.

Jos paino käy liian kovaksi, enkä jaksa enää puhua enkä kirjoittaa, niin riittääkö pelkkä katse?

Kun elämästä katoaa turva, jäljelle jää toivo hyvyydestä

En unohda koskaan sitä aamua. Lapsi oli yöllä sairastunut koronaan. Kuumeen noustua ja yskän alettua tiesimme tavallisten rutiinien ja aikataulujen muuttuvan. En lähtenyt aamulla ajamaan tavalliseen tapaan kohti päiväkotia, vaan suuntasin töihin. Heti alkumatkasta napsautin radion päälle. Kesti muutaman minuutin, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Tutun aamujuontajan vitsien sijaan kuuntelinkin vakavia sanoja Venäjän hyökkäyksestä, joka oli alkanut Ukrainaan. Oli 24. helmikuuta 2022.

Kun elämästä katoaa äkillisesti turvan tunne, tuntee hukkuvansa. Happi ei riitä, pintaan ei pääse. Jotain sellaista tunsin.

Kahden koronakevään jälkeen tämä kevät on sotakevät. Sota ei ole kylläkään alkanut Suomessa, mutta olen silti harva se päivä mielessäni laskeskellut, kuinka monta ihmistä mahtuu kellariin turvaan. Kuinka kauan voimme siellä tarvittaessa elää? Kuinka paljon vettä ja ruokaa pitäisi varastoida? Mitä lääkkeitä? Minne pakenisimme, jos peto vyöryisi rajojen yli.

Määrättömältä näyttävä pahuus, kidutukset, teloitukset, raiskaukset, tappamiset, traumatisoitumiset, kansanmurha, joukkotuho. Ydinsodan pelko, kemiallisten aseiden mahdollisuus. Miten tässä kävi näin, että yksi yö muutti maailman ja romutti läntisen turvallisuusjärjestelmän? Aikakausi vaihtui.

* * *

Kun olen valmistautunut sotaan, joka ei toivottavasti koskaan Suomessa ala, elämän hauraus on kulkenut koko ajan lähellä niin tietoisuudessa kuin tiedostamattomassakin. Ikään kuin katseeni olisi näinä kuukausina kirkastunut, ja olen taas muistanut, että voimat kannattaa aina keskittää siihen, mikä on tärkeintä.

Mikä merkitsee todella? Syksyllä tulee kymmenen vuotta siitä, kun seisoin Helsingin Norssin juhlasalissa. Suoritin siellä opettajaopintojen perusharjoittelua. Koko koulu oli eräänä perjantaiaamuna kerääntynyt juhlasaliin aamunavaukseen. Musiikki soi ja katselimme oppilaiden ottamia kuvia. Yhtäkkiä liikutuin. Tunsin, miten rakkaus ympäröi minut sekä sanoi rohkaisevasti ja niin selvästi, etten voinut siitä erehtyä: “Kuljet nyt kutsumuksesi tietä.”

Vuodet ovat kuluneet opettajana ja pienten lasten äitinä. Tiukissa hetkissä olen palannut noihin sanoihin. Vaikka on tehnyt ja edelleenkin välillä tekee kipeää, ei haittaa, sillä tämä on kutsumukseni tie. On ollut pakko suunnata huomio siihen, mikä on milloinkin kaikkein tärkeintä. Muu on saanut ja muu on pitänyt jättää. Kaikkea en ehdi enkä pysty, joten on ollut pakko oppia tekemään vain se, mikä on kriittisintä.

Jos minut, joka omassa turvattomuudessani pelkään enemmän elämää kuin kuolemaa, on kutsuttu heittäytymään päättömästi kohti elämää, niin jokainen meistä on. Yksilölliset tiet ovat olemassa jokaiselle. Meidän tehtävämme on vain etsiä ja löytää ne.

Ja jos minä, joka olen saanut elämässäni eri vaiheissa niin paljon kuulla, ettei minusta ole mihinkään eikä ainakaan siihen, mitä sisimmässäni haluaisin, olen kutsuttu heittäytymään silmät kiinni kohti elämää, niin samalla tavoin olet sinäkin. Tämä aika on vain laittanut meidät kilpailemaan keskenämme, ja se uskottelee, ettei kaikille riittäisi tehtävää, töitä, ruokaa, rahaa ja rakkautta. Putinin tapaan se valehtelee rakentaakseen meistä toinen toisillemme viholliskuvia, joita ei oikeasti ole.

Tehtävä on olemassa jokaiselle. Kutsumus on olemassa jokaiselle.

* * *

Moni meistä on sisäisesti turvaton, joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Tutkimusten mukaan suomalaisista jopa noin 80 prosenttia on varttunut lapsena turvattomassa kiintymyssuhteessa, jolloin oma tapa liittyä toisiin on rakentunut lapsuuden kokemuksista kumpuaviin malleihin. Kaikkein vahvimmin turvaton kiintymistapa tulee näkyviin parisuhteessa, sen mahdollisissa ongelmissa tai ylipäänsä kyvyttömyydessä solmia syvää ihmissuhdetta.

Sisäistä turvattomuutta lisäävät kokemukset kaltoinkohtelusta. Moni meistä kantaa itsessään eriasteisia ja eri tavalla ilmeneviä traumoja, jotka ovat syntyneet elämässä liian vaikeiden tilanteiden ja asioiden kohtaamisesta. Sietokyky on ylittynyt joko kertaluonteisesti ja lyhyesti tai toistuvasti ja pitkäjaksoisesti. Pahimmillaan kokemusten kanssa on pitänyt sinnitellä yksin ilman mahdollisuutta ulkopuolelta tulevaan kannatteluun ja apuun.

Mitä tiedostetumpaa turvattomuus on, sitä enemmän sitä on voinut ja edelleenkin voi käsitellä. Vain se, mikä on itselle näkyvää, voi muodostua jäsentyneeksi osaksi elämää. Vaikka omia kokemuksia olisi käsitellyt pitkään ja hartaasti, siitä huolimatta voi tulla vastaan käsittämätöntä pahuutta. Se horjuttaa sisäistä rakennetta, jonka varassa ihminen normaalisti seisoo, istuu ja makaa.

* * *

Niin kävi minulle.

Kuluneiden viikkojen puristuksessa olen taas muistanut, mikä on kaikkein tärkeintä: vuorovaikutus ja yhteys toisiin ihmisiin - siis juuri se, mikä on minulle ollut kaikkein kipeintä ja jota olen joutunut vuosikymmenet opettelemaan.

Elämän minulle lahjoittama paradoksi on ollut siinä, että minut on kutsuttu työhön, jossa keskeisintä on vuorovaikutus ja kohtaaminen. Olen joutunut työstämään itsessäni sitä, mikä on minulle kaikkein vaikeinta ja tuntunut osin täysin mahdottomalta.

On ollut pakko opetella luottamaan ja turvautumaan toisiin. On ollut pakko opetella kääntymään kohti muita. On ollut pakko oppia luomaan yhteys toisiin.

Jotenkin tässä näköjään kävi niin, että kivustani ja sen hoitamisesta tuli ensin elämäntehtäväni. Lopulta sen tien seuraaminen johti ammattiin.

Hetkittäin kuvittelen jo osaavani jotain. Silti löydän kerta toisensa jälkeen itseni kertaamasta perusasioita. Vain kääntymällä toisia kohti, opettelemalla olemaan toisten kanssa ja luottamaan heihin voin päästä takaisin turvaan, missä kuopassa tai kellarissa nyt sitten suojautuneena ja piilossa olenkaan, henkisesti ja fyysisesti.

* * *

Vaikka sota on jälleen kerran alleviivannut ihmisen kykyä pahuuteen ja sitä, miten valta voi muuttua pahuudella mielivallaksi, olen siis muistanut, että voimalla on olemassa myös vastavoima.

Se on rakkaus, vain rakkaus.

Ihmisessä on kyky myös hyvään. Ymmärtääkseni sitä olen lukenut hollantilaisen historioitsijan Rutgrer Bregmanin kirjaa Hyvän historia. Bregman käy läpi useita tapahtumia, joihin hän perustaa keskeisimmän teesinsä: Inhimillinen sivistys ei ole ihmisessä oleva ohut pintakerros, joka rapisee ahdistuksen alkaessa ensimmäisenä pois. Asia on päinvastoin. Vaikeudet tekevät kerroksesta paksumman.

Bregmanin mukaan pahuus ei ole ihmiselle tyypillistä. Sota ei ole ihmisille luonteenomaista.

“Ihmisen hyvyyteen uskova ei ole heikko tai naiivi. Päinvastoin: rauhaan ja anteeksiantoon uskova on rohkea ja realistinen”, Bregman kirjoittaa ja kertoo lukuisia tapahtumia historiasta, miten esimerkiksi sotilaat ovat kieltäytyneet sotimasta ja tulitauko on syntynyt spontaanisti.

Oleellista on se, miten näemme toinen toisemme. Mitä kauempana olemme toisistamme, sitä herkempiä olemme valitsemaan vihan ja kaikki muut pahuuden ilmenemismuodot.

Kuluneet kaksi vuotta olemme eläneet toisistamme fyysisesti etäällä. Yksinäisyys ja eristäytyminen on tullut monelle liiankin tutuksi. Nyt meille tarjotaan mahdollisuutta kääntyä toisiamme kohti ja elää todeksi se, että hyvyys on pahuutta vahvempi voima.

Rakkaus voittaa pelon. Sanon sen tietoisesti joka ilta itselleni. Koska minun pelkoni on lajiltaan vahvaa elämän pelkoa ja vahvaa ihmisten pelkoa, sen selättäminen vaatii jatkuvaa, tietoista kääntymistä rakkautta kohti tai edes rakkauden orastavaa mahdollisuutta kohti.

Toisin sanoen mitä turvattomammalta maailma näyttää, sitä tiukemmin on luotettava hyvyyden voimaan. Sitä rohkeammin on käännyttävä toisia kohti.

Se on se, mihin meitä kaikkia kutsutaan.

 

 

Elämän tarkoitus

Aina silloin kun tuntuu vaikealta ja pitkillä käytävillä tulee tukehtumisen tunne, tiedän kantavani sinua ja minua, sukupolvia ennen meitä ja meidän jälkeemme, hoitamattomia tarpeita, kohtaamattomia tunteita, kielteisiä päätöksiä, tätä helvetinmoista kipua, joka minulle on lahjaksi annettu.

Kun luen lausuntoja, kirjoitan valituksia, kerään todistusaineistoja ja varaan vastaanottoaikoja ties minne ties ja kenen nimellä, olen varma, ettei mikään aiemmin eletty ole mennyt hukkaan. Kaikki tuska on jo mitattu ja määrättömäksi todettu. 

On ollut paljon aikaa miettiä tätä.

Kun näen, miten vaikeaa on rakastaa ja miten ihminen mieluummin satuttaa kuin tulee satutetuksi ja hylkää kuin tulee hylätyksi, ei mikään ole mennyt hukkaan. Minuun on hakattu pohjaton tila ottaa vastaan ja hyväksyä se, mikä tekee kipeää. 

Tuntuu tasaisesti haikealta.

Kun juuri tänään kaipaisin apua, löydän vain kolme vinkkiä: kuinka pelastaa seksielämä, välttää juurikasvua ja kuolla onnellisena.

Mitään niistä en tarvitse.

Jonain päivänä kuolen mutta siihen asti elän. Hiukseni saavat harmaantua hallitsemattomasti. Rakastan sinua aina.

Jotain käsittämätöntä, suurta ja mahdotonta voi tapahtua

Missään ei ollut mitään eikä ketään, vaikka kevät oli tullut. Harmitti vietävästi. Olisin halunnut istua piilossa ihmisvilinässä, hämyiset vuosisataiset muurit ympärilläni ja juoda kahvia, katsella ihmisiä, katsella pilviä, hengittää, olla olemassa. Mutta mitä tein? Junttasin menemään ja purin vahingossa hampaita yhteen niin, että sattui, nukuin liian vähän ja unohdin, mitä olin tekemässä. Kevät oli tullut. Vaikka missään ei ollut ketään eikä mitään, lähdin silti ulos. Perustin oman kahvilan keskelle paraatipaikkaa, nostin auringon paikalleen ja puhalsin pilvet sen edestä koillis-kaakko-luoteeseen, ohutta yläpilveä jätin jonkin verran kyllä, laitoin etelätuulen puhaltamaan ja otin kahvikupin käteeni. Kun nostin katseeni kupistani, se tapahtui. Korttelin päässä oleva talo, valtava kolossi, mausoleumi, hautakätkö, kuninkaiden kartano ja orjien luola, nousi ilmaan. Kyllä, nousi ilmaan. En uskonut silmiäni. Niin se nousi nousemistaan ja alkoi samalla pyöriä akselinsa ympäri joka suuntaan kuin pahin mahdollinen huvipuistolaite. Kaivoin puhelimeni esiin ja videoin, mitä näin. Tätä ei usko kukaan, ajattelin. Musiikki soi, talo pyöri, ja kun se oli pyörinyt riittävästi, arviolta noin kaksi minuuttia ja seitsemäntoista sekuntia, se laskeutui takaisin paikalleen.  Näytös oli ohi. Kävelin kotiin päin epäuskoisena. Näinkö tosiaan sen, mitä näin? Kuulinko tosiaan sen, mitä kuulin? Selasin puhelintani, enkä löytänyt enää videota, jonka olin näystäni kuvannut. Kukaan ei uskoisi. Laskin kantamukseni, laitoin puhelimen pois, pysähdyin. Ojentauduin ensin suoraksi, niin pitkäksi kuin pystyin, vaikka eihän se ole paljon. Nostin käteni ylös ja kurkotin. Otin kiinni talon kulmasta, sitten sen katosta, sitten toisesta talosta ja sen katosta, räystäistä ja palotikkaista, ja heilautin itseni lopulta niiden väliin. Tässä oli riippumattoni, tässä oli lepopaikkani. Ripustin itseni roikkumaan sinne talojen väliin kattojen kulmiin ja ryhdyin miettimään. Jotain suurta oli äsken tapahtunut ja jotain suurta saattaisi olla vielä tapahtumassa, vaikka en ymmärtänytkään näkemääni enkä aavistanut, mitä muuta vielä voisi seurata.  Tärkeintä ei ollut kuitenkaan kantaa kassia eikä edes juoda kahvia, ei puhaltaa tuulta eikä purra hammasta. Kaiken oli hyvä antaa odottaa. Tärkeintä oli nostaa katse. Jotain käsittämätöntä, suurta ja mahdotonta voisi tapahtua juuri silloin.

Koronajoulukuun runoja

Tämä vuosi oli pitkä ja lyhyt ja pimeä kuin sänky,

minä nukuin kahden lapsen välissä,

muistin pihalle jääneet marjat.

Kävimme parissa museossa,

ensimmäisessä vetureita,

toisessa tauluja

jotka sopivat kaikille muille mutta eivät meille.

Tämä vuosi oli, noh, tällainen,

että lapsetkin kasvoivat metsässä.

Kesällä kukki marjapensas,

syksyllä meni auto rikki ja olit vähällä ostaa uuden,

mutta sitten minä sanoin, etten halua samanlaista kuin se vanha oli.

Et uskaltanut vastustaa. 

Syksy oli lempeästä kaukana

ja minä ajattelin kaupunkia, jossa en ollut milloinkaan vielä asunut.

Luin esseitä ja koevastauksia,

kuuntelin esitelmiä ja puheenvuoroja,

kun oppilaat pyörivät jakkaroidensa päällä

kahdessa eri todellisuudessa, jos sattui hyvin osumaan.

Minä nukuin tyynyjen välissä, ainakin kolmen, ja sänky oli pimeässä.

Poliisiautoja kulki ohitse

ja sinä nostit lasten kanssa keväällä ammeeseen istutetut perunat.

Karhunvatukat olivat mustia ja niitä oli enemmän kuin ikinä ennen.

Ajoin vähän pyörällä, ainakin kerran ihan kunnolla.

Katselin, kun lapset poimivat marjat ja nostivat perunat,

istuivat sylissäsi,

minä puin heille vaatteet,

ja he oppivat ryömimään leikkeihinsä.

Et ajanut enää minua takaa.

Minä olin täällä vapaaehtoisesti, katselin joka ilta taivasta ja tähtiä

ja mietin, että vielä tulee se päivä, kun ehdin kirjoittamaan ajatukseni kirjaksi asti,

jotta sitten voin painaa kaikkien kannet vihdoinkin kiinni.

*

Laulu rakastamisen vaikeudesta

Olipa kerran me,

jotka polvistuimme alttarille

ja loksautimme rakkautemme lukon sen kaiteeseen.

Sinulla on pihtipolvet, minulla jäykkä selkä,

minun yläselkäjumini makaa sinun kantapääkipusi vieressä,

sinulla oli joskus reikä hampaassa ja minulla melkein sydämessä.

Annoit sen anteeksi. 

Ja sinä unohdat sen, että valvotan sinua öisin

ja että kerran sait melkein sydänkohtauksen,

kun sinua puristi rinnasta niin lujaa.

Ja minä unohdan sen, miten aina vain pidän sinusta kiinni, kun nukahdan,

puristan käsivarttasi.

Ja välillä puren sinua, kalvan hampaillani, hamuan luuhun asti.

Kylmä käy nurkissa näinä joulukuun öinä, mutta meihin se ei yllä.

Olen muuttunut näinä vuosina.

Sinun kätesi ovat samat

ja katson myös pitkiä jalkojasi, jotka ovat aina olleet pitkät.

Rakastitko minua jo silloin?

Jos vain oppisimme hyväksymään sen, miten rakkaus meitä jäytää,

emme uskaltaisi kieltää sitä tulemasta.

Vaikka olemme nuoria tai vanhoja tai keski-ikäisiä,

muuttuneita tai muuttumattomia, 

murtuneita tai murtumattomia,

millaisissa vaatteissa tahansa,

kaipaus yhdistää.

Jos vain otamme sen vastaan, jos vain annamme sen tehdä meistä edes kerran arkoja, 

emme uskaltaisi enää kieltää sitä tulemasta.

*

Sunnuntainvastainen yö

Tänä yönä meidän on pakko nukkua kunnolla.

Sammuta lamppusi ennen kuin nukahdat.

Lue vaikka niistä arkeologisista kaivauksistasi,

jotta nukahtaisit nopeammin.

Meidän katumme on öisin hiljainen.

Mopoautot eivät ole pitkään aikaan ajaneet lujalla bassolla ohi.

Kerran työnsin keskellä yötä korttelin ympäri rattaissa vauvaa,

joka ei millään suostunut nukahtamaan.

Joulukuu on kova.

Se on kova ja musta, piha täynnä teräviä kiviä.

Ympäri maailmaa on hätätila.

Yksilö ja kollektiivi, sinä, minä ja me.

Katselen sinua hiljaa.

Makaat arkeologisissa kuopissasi.

Minä olen jossain päin sotimassa.

Ruokapöydässä kaikki hyvin.

Ei meillä ole hätää,

mikä onkin aivan väärin.

Meillä on liikaa leipää, joka jää liian usein syömättä.

Vain karjalanpiirakat kelpaavat.

Aamun tunnistaa kellosta ja siitä, että lastenohjelmat alkavat.

Pimeys muuttuu harmaudeksi.

Olet lopettanut kaivauksesi,

valo on sammunut.

Odotan lunta ja pakkasta,

odotan lämpöä ja nousevia sipulikukkia.

Odotan lasten kasvua, unta, mitä tahansa, jonka voisin lahjoittaa pois, vanhuutta kanssasi,

odotan vuosia, jotka tuovat sisimpään painon ja vievät sen pois.

Saako luvan?

Niin tavallista on se, etten ehdi kaikkea, mitä haluaisin.

En ehdi edes kaikkea sitä, mitä pitäisi.

Vastuu painaa enemmän kuin työmäärä.

On valittava:

Ennemmin ihmiset kuin paperit.

Ennemmin läsnäolo kuin tekeminen.

Ennemmin kysyminen kuin vastaaminen.

Ennemmin nukkuminen kuin siivoaminen.

Päivittäin puhun, kysyn, puolustan, arvostan.

Vastaan, vaikka minulta ei edes kysytä.

Se ei ole hyvä.

Otan asioita puheeksi.

No yritän ainakin.

Varmaan otan välillä vähän liikaakin.

Asettelen sanojani, tutkin asenteitani.

Tulos: asennetta on.

Annan itselleni mahdollisuuden luopua suunnitelmistani.

Annan kaikille mahdollisuuden kyseenalaistaa ne.

Senkin saa kyseenalaistaa.

Heräsin liian myöhään ja synnyin liian monta kertaa uudeksi ja taas uudeksi.

Siltä se tuntuu.

Mihin kulutin kaikki ne vuoteni, jotka nyt aukeavat viuhkana silmieni eteen, 

jos suostun niitä katsomaan?

Jos olisin löytänyt tämän tien aiemmin, olisinko nyt pidemmällä?

En olisi.

Ehkä olisin.

Mitä jos olisinkin?

Jossitteluun on vain yksi lääke.

Annan ja otan anteeksi kaiken.

Keskeneräisyyteni, kömpelyyteni, harharetkeni, pysähtyneisyyteni, 

kyvyttömyyteni, puutteeni, lyhyyteni, paksuuteni,

jäykkäniskaisuuteni, lattajalkaisuuteni, hajamielisyyteni ja myös sen tänään hukkaamani lompakon,

jonka lopulta löysin takkini taskusta.

Tämä hetki saa luvan riittää.

Ei siinä mitään.

Never goodbye

Siunaustilaisuus oli lopussa. Viisivuotias nojautui kainalooni ja nyyhkytti. 

Äiti, älä kuole. 

*

Marraskuinen päivä ei kunnolla kirkastunut. Oli se aika vuodesta, kun valojen tarkoitus on loistaa pimeässä. Oli se aika elämäni vuosista, taas kerran, kun pimeyden tarkoitus on valaista olennainen.

Kuoleman ja katoavaisuuden äärellä viipyminen nosti pintaan levottomuuden. Minun aikani, tämä minun outo elämäni, on jonain päivänä ohitse. Mihin sen käytän?

Ilta kirkasti ajatuksen. Hyväksy se, mikä on. Älä vastusta sitä. Tunnusta rajallisuutesi ongelmien edessä. Anna virran virrata. Seuraa sitä. Odota. Anna aikaa. Odota.

Arkun äärellä viipyminen jätti epämukavan painon. On lähdettävä liikkeelle ja tehtävät asiat, jotka tehdä täytyy. 

Puolusta, pidä oikeuden puolta.

Rakenna yhteyttä. Vaali sitä, hoida sitä, ruoki sitä. Kutsu siihen, ohjaa siihen. Älä pakota, älä painosta. Pelkästään kutsu.

Rakasta. Mutta rajaa. Mutta rakasta.

Olet aina tervetullut. Olet aina rakas.

*

Jonain päivän kuolen. Siihen asti elän. 

Say never goodbye.