Kun elämästä katoaa turva, jäljelle jää toivo hyvyydestä

En unohda koskaan sitä aamua. Lapsi oli yöllä sairastunut koronaan. Kuumeen noustua ja yskän alettua tiesimme tavallisten rutiinien ja aikataulujen muuttuvan. En lähtenyt aamulla ajamaan tavalliseen tapaan kohti päiväkotia, vaan suuntasin töihin. Heti alkumatkasta napsautin radion päälle. Kesti muutaman minuutin, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Tutun aamujuontajan vitsien sijaan kuuntelinkin vakavia sanoja Venäjän hyökkäyksestä, joka oli alkanut Ukrainaan. Oli 24. helmikuuta 2022.

Kun elämästä katoaa äkillisesti turvan tunne, tuntee hukkuvansa. Happi ei riitä, pintaan ei pääse. Jotain sellaista tunsin.

Kahden koronakevään jälkeen tämä kevät on sotakevät. Sota ei ole kylläkään alkanut Suomessa, mutta olen silti harva se päivä mielessäni laskeskellut, kuinka monta ihmistä mahtuu kellariin turvaan. Kuinka kauan voimme siellä tarvittaessa elää? Kuinka paljon vettä ja ruokaa pitäisi varastoida? Mitä lääkkeitä? Minne pakenisimme, jos peto vyöryisi rajojen yli.

Määrättömältä näyttävä pahuus, kidutukset, teloitukset, raiskaukset, tappamiset, traumatisoitumiset, kansanmurha, joukkotuho. Ydinsodan pelko, kemiallisten aseiden mahdollisuus. Miten tässä kävi näin, että yksi yö muutti maailman ja romutti läntisen turvallisuusjärjestelmän? Aikakausi vaihtui.

* * *

Kun olen valmistautunut sotaan, joka ei toivottavasti koskaan Suomessa ala, elämän hauraus on kulkenut koko ajan lähellä niin tietoisuudessa kuin tiedostamattomassakin. Ikään kuin katseeni olisi näinä kuukausina kirkastunut, ja olen taas muistanut, että voimat kannattaa aina keskittää siihen, mikä on tärkeintä.

Mikä merkitsee todella? Syksyllä tulee kymmenen vuotta siitä, kun seisoin Helsingin Norssin juhlasalissa. Suoritin siellä opettajaopintojen perusharjoittelua. Koko koulu oli eräänä perjantaiaamuna kerääntynyt juhlasaliin aamunavaukseen. Musiikki soi ja katselimme oppilaiden ottamia kuvia. Yhtäkkiä liikutuin. Tunsin, miten rakkaus ympäröi minut sekä sanoi rohkaisevasti ja niin selvästi, etten voinut siitä erehtyä: “Kuljet nyt kutsumuksesi tietä.”

Vuodet ovat kuluneet opettajana ja pienten lasten äitinä. Tiukissa hetkissä olen palannut noihin sanoihin. Vaikka on tehnyt ja edelleenkin välillä tekee kipeää, ei haittaa, sillä tämä on kutsumukseni tie. On ollut pakko suunnata huomio siihen, mikä on milloinkin kaikkein tärkeintä. Muu on saanut ja muu on pitänyt jättää. Kaikkea en ehdi enkä pysty, joten on ollut pakko oppia tekemään vain se, mikä on kriittisintä.

Jos minut, joka omassa turvattomuudessani pelkään enemmän elämää kuin kuolemaa, on kutsuttu heittäytymään päättömästi kohti elämää, niin jokainen meistä on. Yksilölliset tiet ovat olemassa jokaiselle. Meidän tehtävämme on vain etsiä ja löytää ne.

Ja jos minä, joka olen saanut elämässäni eri vaiheissa niin paljon kuulla, ettei minusta ole mihinkään eikä ainakaan siihen, mitä sisimmässäni haluaisin, olen kutsuttu heittäytymään silmät kiinni kohti elämää, niin samalla tavoin olet sinäkin. Tämä aika on vain laittanut meidät kilpailemaan keskenämme, ja se uskottelee, ettei kaikille riittäisi tehtävää, töitä, ruokaa, rahaa ja rakkautta. Putinin tapaan se valehtelee rakentaakseen meistä toinen toisillemme viholliskuvia, joita ei oikeasti ole.

Tehtävä on olemassa jokaiselle. Kutsumus on olemassa jokaiselle.

* * *

Moni meistä on sisäisesti turvaton, joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Tutkimusten mukaan suomalaisista jopa noin 80 prosenttia on varttunut lapsena turvattomassa kiintymyssuhteessa, jolloin oma tapa liittyä toisiin on rakentunut lapsuuden kokemuksista kumpuaviin malleihin. Kaikkein vahvimmin turvaton kiintymistapa tulee näkyviin parisuhteessa, sen mahdollisissa ongelmissa tai ylipäänsä kyvyttömyydessä solmia syvää ihmissuhdetta.

Sisäistä turvattomuutta lisäävät kokemukset kaltoinkohtelusta. Moni meistä kantaa itsessään eriasteisia ja eri tavalla ilmeneviä traumoja, jotka ovat syntyneet elämässä liian vaikeiden tilanteiden ja asioiden kohtaamisesta. Sietokyky on ylittynyt joko kertaluonteisesti ja lyhyesti tai toistuvasti ja pitkäjaksoisesti. Pahimmillaan kokemusten kanssa on pitänyt sinnitellä yksin ilman mahdollisuutta ulkopuolelta tulevaan kannatteluun ja apuun.

Mitä tiedostetumpaa turvattomuus on, sitä enemmän sitä on voinut ja edelleenkin voi käsitellä. Vain se, mikä on itselle näkyvää, voi muodostua jäsentyneeksi osaksi elämää. Vaikka omia kokemuksia olisi käsitellyt pitkään ja hartaasti, siitä huolimatta voi tulla vastaan käsittämätöntä pahuutta. Se horjuttaa sisäistä rakennetta, jonka varassa ihminen normaalisti seisoo, istuu ja makaa.

* * *

Niin kävi minulle.

Kuluneiden viikkojen puristuksessa olen taas muistanut, mikä on kaikkein tärkeintä: vuorovaikutus ja yhteys toisiin ihmisiin - siis juuri se, mikä on minulle ollut kaikkein kipeintä ja jota olen joutunut vuosikymmenet opettelemaan.

Elämän minulle lahjoittama paradoksi on ollut siinä, että minut on kutsuttu työhön, jossa keskeisintä on vuorovaikutus ja kohtaaminen. Olen joutunut työstämään itsessäni sitä, mikä on minulle kaikkein vaikeinta ja tuntunut osin täysin mahdottomalta.

On ollut pakko opetella luottamaan ja turvautumaan toisiin. On ollut pakko opetella kääntymään kohti muita. On ollut pakko oppia luomaan yhteys toisiin.

Jotenkin tässä näköjään kävi niin, että kivustani ja sen hoitamisesta tuli ensin elämäntehtäväni. Lopulta sen tien seuraaminen johti ammattiin.

Hetkittäin kuvittelen jo osaavani jotain. Silti löydän kerta toisensa jälkeen itseni kertaamasta perusasioita. Vain kääntymällä toisia kohti, opettelemalla olemaan toisten kanssa ja luottamaan heihin voin päästä takaisin turvaan, missä kuopassa tai kellarissa nyt sitten suojautuneena ja piilossa olenkaan, henkisesti ja fyysisesti.

* * *

Vaikka sota on jälleen kerran alleviivannut ihmisen kykyä pahuuteen ja sitä, miten valta voi muuttua pahuudella mielivallaksi, olen siis muistanut, että voimalla on olemassa myös vastavoima.

Se on rakkaus, vain rakkaus.

Ihmisessä on kyky myös hyvään. Ymmärtääkseni sitä olen lukenut hollantilaisen historioitsijan Rutgrer Bregmanin kirjaa Hyvän historia. Bregman käy läpi useita tapahtumia, joihin hän perustaa keskeisimmän teesinsä: Inhimillinen sivistys ei ole ihmisessä oleva ohut pintakerros, joka rapisee ahdistuksen alkaessa ensimmäisenä pois. Asia on päinvastoin. Vaikeudet tekevät kerroksesta paksumman.

Bregmanin mukaan pahuus ei ole ihmiselle tyypillistä. Sota ei ole ihmisille luonteenomaista.

“Ihmisen hyvyyteen uskova ei ole heikko tai naiivi. Päinvastoin: rauhaan ja anteeksiantoon uskova on rohkea ja realistinen”, Bregman kirjoittaa ja kertoo lukuisia tapahtumia historiasta, miten esimerkiksi sotilaat ovat kieltäytyneet sotimasta ja tulitauko on syntynyt spontaanisti.

Oleellista on se, miten näemme toinen toisemme. Mitä kauempana olemme toisistamme, sitä herkempiä olemme valitsemaan vihan ja kaikki muut pahuuden ilmenemismuodot.

Kuluneet kaksi vuotta olemme eläneet toisistamme fyysisesti etäällä. Yksinäisyys ja eristäytyminen on tullut monelle liiankin tutuksi. Nyt meille tarjotaan mahdollisuutta kääntyä toisiamme kohti ja elää todeksi se, että hyvyys on pahuutta vahvempi voima.

Rakkaus voittaa pelon. Sanon sen tietoisesti joka ilta itselleni. Koska minun pelkoni on lajiltaan vahvaa elämän pelkoa ja vahvaa ihmisten pelkoa, sen selättäminen vaatii jatkuvaa, tietoista kääntymistä rakkautta kohti tai edes rakkauden orastavaa mahdollisuutta kohti.

Toisin sanoen mitä turvattomammalta maailma näyttää, sitä tiukemmin on luotettava hyvyyden voimaan. Sitä rohkeammin on käännyttävä toisia kohti.

Se on se, mihin meitä kaikkia kutsutaan.