Jotain käsittämätöntä, suurta ja mahdotonta voi tapahtua

Missään ei ollut mitään eikä ketään, vaikka kevät oli tullut. Harmitti vietävästi. Olisin halunnut istua piilossa ihmisvilinässä, hämyiset vuosisataiset muurit ympärilläni ja juoda kahvia, katsella ihmisiä, katsella pilviä, hengittää, olla olemassa. Mutta mitä tein? Junttasin menemään ja purin vahingossa hampaita yhteen niin, että sattui, nukuin liian vähän ja unohdin, mitä olin tekemässä. Kevät oli tullut. Vaikka missään ei ollut ketään eikä mitään, lähdin silti ulos. Perustin oman kahvilan keskelle paraatipaikkaa, nostin auringon paikalleen ja puhalsin pilvet sen edestä koillis-kaakko-luoteeseen, ohutta yläpilveä jätin jonkin verran kyllä, laitoin etelätuulen puhaltamaan ja otin kahvikupin käteeni. Kun nostin katseeni kupistani, se tapahtui. Korttelin päässä oleva talo, valtava kolossi, mausoleumi, hautakätkö, kuninkaiden kartano ja orjien luola, nousi ilmaan. Kyllä, nousi ilmaan. En uskonut silmiäni. Niin se nousi nousemistaan ja alkoi samalla pyöriä akselinsa ympäri joka suuntaan kuin pahin mahdollinen huvipuistolaite. Kaivoin puhelimeni esiin ja videoin, mitä näin. Tätä ei usko kukaan, ajattelin. Musiikki soi, talo pyöri, ja kun se oli pyörinyt riittävästi, arviolta noin kaksi minuuttia ja seitsemäntoista sekuntia, se laskeutui takaisin paikalleen.  Näytös oli ohi. Kävelin kotiin päin epäuskoisena. Näinkö tosiaan sen, mitä näin? Kuulinko tosiaan sen, mitä kuulin? Selasin puhelintani, enkä löytänyt enää videota, jonka olin näystäni kuvannut. Kukaan ei uskoisi. Laskin kantamukseni, laitoin puhelimen pois, pysähdyin. Ojentauduin ensin suoraksi, niin pitkäksi kuin pystyin, vaikka eihän se ole paljon. Nostin käteni ylös ja kurkotin. Otin kiinni talon kulmasta, sitten sen katosta, sitten toisesta talosta ja sen katosta, räystäistä ja palotikkaista, ja heilautin itseni lopulta niiden väliin. Tässä oli riippumattoni, tässä oli lepopaikkani. Ripustin itseni roikkumaan sinne talojen väliin kattojen kulmiin ja ryhdyin miettimään. Jotain suurta oli äsken tapahtunut ja jotain suurta saattaisi olla vielä tapahtumassa, vaikka en ymmärtänytkään näkemääni enkä aavistanut, mitä muuta vielä voisi seurata.  Tärkeintä ei ollut kuitenkaan kantaa kassia eikä edes juoda kahvia, ei puhaltaa tuulta eikä purra hammasta. Kaiken oli hyvä antaa odottaa. Tärkeintä oli nostaa katse. Jotain käsittämätöntä, suurta ja mahdotonta voisi tapahtua juuri silloin.