Pilvet ovat kätkeneet taivaan. Sataa märkää.
Eilen oli kirkasta ja pakkasta. Varikset istuivat huurteisten koivujen latvoissa, kun avasin oven. Joulukuun aurinko taittoi matalalta kultaista valoa niihin.
Pilvet olivat lempiväreissäni, lyhdyssä talven jälki,
mutta minulla on tämä, ettei mikään tunnu miltään.
Lapsi on hoidossa. Vasta hän istui vieressäni, oli pieni.
Syksy on vaihtunut talveksi, kun olemme ajaneet suoraa tietä länteen päin
ja kuunnelleet viimeistä Harry Potteria.
Nyt on valkoista, tie on harmaa ja Potter voitti taistelunsa.
Tulin odottamaan huoltoasemalle.
Haluaisin niin tuntea olevani
vapaa
tästä
mitä
kannan.
Jos paino käy liian kovaksi, enkä jaksa enää puhua enkä kirjoittaa, niin riittääkö pelkkä katse?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.