Kun tulen vanhaksi

Kun tulen vanhaksi, otan luokseni jokaisen, joka tulla haluaa.
Niinä aikoina, kun olen vanhentunut ja yksin, (sillä väistämättä yksinäisiä aikoja jokaiselle vanhukselle tulee,)
luen, ajattelen, soitan ja teen kuvia.
Kokoan palapelejä.
Oikaisen jokaisen varpaani.
Venyttelen kankean selkäni aamuisin.
Keitän kahvit ja avaan Helsingin Sanomat ikivanhasta iPadista, josta en suostu luopumaan, koska se ostettiin lasten ollessa pieniä ja se toimii yhä ja muistuttaa ajasta,
jolloin lapset olivat pieniä.
Juttelen höpöjä Janille, joka odottaa eteisessä, että tulisin jo, tai pilviportilla, että tulisin jo.

Kun tulen vanhaksi, en aja pois ketään, joka luonani olla haluaa.
Kun ihminen on vanha, voi antaa maailman pyöriä radallaan samaan tapaan kuin se on aina pyörinyt.
Ei tarvitse muuttaa sitä eikä keksiä sitä uudestaan.
Voin kuunnella ja antaa toisten puhua. Voin katsoa ja antaa toisten ohjata ja vain seistä ikkunassa heristämässä nyrkkiä ja puhisemassa, että puukasaan se tyttö sen auton taas näköjään ajoi kele eikä se vieläkään osaa kääntää rattia ajoissa.

Sen kerran, kun vielä jaksan kunnolla ääneen puhua ja sielussani järkeä tuntea,
sanon sanan tai kaksi, lauseen tai kaksi.
Se riittää. Vähän on paljon, tiedän sen, ja se riittää.
Selaan kuvia, luen artikkeleja, etsin tietoa aina vain siitä ikivanhasta iPadista, josta en suostu luopumaan.

Kun tulen vanhaksi, näen nuorissa jotain, joka muistuttaa itsestäni.
Kun tulen vanhaksi, näen nuorissa jotain, joka muistuttaa lapsistani.
Kun tulen vanhaksi, näen ympärilläni, miten asiat toistuvat ja muuntuvat tasaisella kehällä.
Näen sukuni ja sukulaiseni, jo pilviportista menneet ja vielä täällä olevat. Näen taakat, joita he toistavat ja kantavat, ja ne kirotut kehät, joita he eivät osaa katkaista.

Kun olen vanha ja näen sen ajan nuoret, voin lausua ääneen sanasen tai kaksi tai olla hiljaa ja vain katsoa sydämeni pohjasta.
Kun minua tullaan katsomaan, kerään voimani, jotta muistaisin kertoa tärkeimmän.
Mummulla on vielä jotain asiaa. Katsokaa, vielä se kääntyi sängyssään. Aikooko se jotain vielä sanoa?

Ja niin käännyn ja puhkean heille puhumaan:

Kuulkaa. Ottakaa, lapset, tämä maailma haltuunne.
Rakastakaa sitä, rakastakaa ihmisiä, rakastakaa enemmän kuin minä ikinä osasin. Menkää ja tehkää tämä maailma paremmaksi ja rakastakaa sitä enemmän kuin me ikinä osasimme. Sillä kun te tulette vanhoiksi, te kadutte vain kahta asiaa: rakkautta, jonka sammutitte vihallanne ja katkeruudellanne, sekä niitä kaikkia tekoja, jotka jätitte tekemättä, koska piditte niitä liian vaikeina, ja joiden ajattelitte kuuluvan pelkästään muille, koska pelkäsitte.

Sen jälkeen voin tyytyä vanhuuteni päiviin ja vaieta ja antaa ajan kulua.
Laitan soimaan Pink Floydin kappaleen Time, piirrän sormella ilmaan ajatukseni ja katselen pilviä. Luen päivän uutiset ja juon kupissa seisseen kahvini loppuun.
Olen aina pitänyt siitä kylmänä.