Kun katselen mennyttä elämääni, olen onnellinen ihmisistä, joita olen matkalla kohdannut. Olen onnellinen siitä, miten olen löytänyt itsestäni jonkin niin omalta tuntuvan identiteetin, ammatti-identiteetin ja oman ääneni. Olen onnellinen miehestäni ja lapsistamme, joita meidän ei edes pitänyt pystyä saamaan.
Olen onnellinen kaikista majataloista, joissa olen saanut viipyä, kaikista teistä, joita olen saanut kulkea, jokaisesta teistä, jonka olen saanut kohdata, sekä kaikista sanoista, joita olen saanut kuulla, lukea, sanoa ja kirjoittaa. Kiitos!
En ole vielä perillä. Olen kantanut lähes kahdenkymmenen vuoden ajan sisälläni ideaa, ajatusta, visiota, kutsumusta ja näkyä siitä, mitä vielä haluaisin matkani aikana tehdä. Toivon, että se jonain päivänä toteutuu. Tie ainakin koko ajan aukeaa ja vie eteenpäin, sekä ajatus vähitellen kypsyy ja kirkastuu. Sydämessäni palaa eikä into jätä rauhaan. Toivon kulkevani oikeaan suuntaan, vaikka välillä etenenkin silmät kiinni ja hyppään tuntemattomaan.
Koska elämä, onni ja kärsimys ovat kuitenkin arvaamattomia, olen nähnyt ja ymmärtänyt, miten meistä kenen tahansa matka voi päättyä yllättäen. Jäähyväiset voivat olla nopeat tai jäädä jopa sanomatta, kun yhtäkkiä vain olemmekin perillä.
Tähänastiset vuodet ovat yksinkertaistaneet toiveeni ja tavoitteeni sekä merkityksen, jota matkallani tavoittelen: jos huomenna kuolisin, kunpa minut muistettaisiin ihmisenä, vaimona, äitinä, naisena, sisarena, tyttärenä, ystävänä ja opettajana, joka rakasti paljon.
Kohdataan toisemme, koitetaan ymmärtää toisiamme erimielisyyksistä huolimattakin ja rakastetaan toinen toistamme, vaikkemme oikein osaisi tai meinaisi ylettää. Opetellaan elämään toistemme kanssa ja koitetaan kestää toisiamme.
Lähes poikkeuksetta tämän estää jokin käsittelemätön ja kohtaamaton ensisijaisesti sisällämme. Omaa sisintään kannattaa siis tutkia ja esteitä yhteyden tieltä mahdollisuuksien mukaan raivata.
Ihmiset lähellämme ovat kaikki, mitä meillä oikeasti on.
Katson pimeästä valoon.
Katson ulkoa sisään.
Poden vilua, ikävää.
Katson talvesta kesään,
pohjoisesta etelään.
Toiveiden kasvoton määränpää.
En vielä ollut perillä,
sillä matkaa kai on elämä,
majataloja, tietä ja sanoja.
Tahdon olla sinua lähellä,
vaikken osaa, vaikken yletä.
Katuvaloa, väsymystä, janoa.
Katselen sisältä ulos.
Katselen valosta pimeään.
Sinä olet liki. Minä lepään.
Katselen keväästä talveen.
Katselen luonasi kipeänä.
Mennyt tekee tilaa, hellittää.
En ole vielä perillä,
mutta sylissäsi, elämä,
majataloissa, tiellä ja sanoissa.
Mun ei tarvi enää hävetä.
Saatan kasvaa ja vähetä.
Aamun valoa, luottamusta, janoa.
En ole vielä perillä,
mutta sylissäsi, elämä,
majataloissa, tiellä ja sanoissa.
Tahdon olla sinua lähellä,
vaikken osaa, vaikken yletä.
Aamun valo, luottamus, janoa.
Jukka Leppilampi: Majataloja, tietä ja sanoja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.