Sukupolvien perintötaakka

Sinä olit minun nuoruuteni. Sinä kuljit koulun käytävällä ja kuvasit minua. Sinä lähetit minulle rakkauskirjeitä. Täytin 17 sinä päivänä, kun sain ensimmäisen kirjeesi. Annoit sen suoraan käteeni. Sen jälkeen sinä soitit minulle, vaikka lankapuhelin oli eteisessä ja kuka tahansa saattoi vastata siihen. Sinä soitit minulle, vaikka änkytit. Sinä rakastuit minuun, vaikka estelin.

Sinä olit minun rakkauteni. Sinun kanssasi jaoin sen, mitä kaapissa sattui olemaan. Kun muutimme  yhteiseen kotiimme, ihmettelimme, miten meillä oli niin paljon pakattavaa kummallakin. Oli pehmolelut, kirjat, koneet, astiat, pelit, konsolit, kannettavat ja kantamattomat koneet, näytöt ja vermeet. Eikä siinä vielä ollut kaikki. Oli näkyvät ja oli näkymättömät vermeet. Jokainen kaappi ja kaapin nurkka täyttyi nopeammin kuin ymmärsimmekään.

Sitten sinusta tuli isä ja minusta äiti. Jotenkin olimme siihen asti mahtuneet tähän maalliseen majaamme. Olimme vain siirtäneet täysinäisiä pusseja ja paketteja kaapista toiseen, kaapista varastoon, varastosta vintille. Jotain olimme säilyttäneet jo vuosien ajan ulkonakin. 

Yhtäkkiä meidän olisi pitänyt raivata tilaa lapselle, pian kahdelle. Ihmettelin kaappiin, varastoon, vintille ja pihalle säilömiäsi asioita. Sinä ihmettelit minun. Mitä ovat nämä pullonkorkit, joita olet kantanut kotiimme säkeittäin? Mitä ovat nämä tyhjät pullot, joita löytyy pussikaupalla? Entä miksi sinä säästät hopealusikoita, joita et ikinä käytä? Mihin nämä ikivanhat levyt mahtuisivat enää?

Niin me katselimme kaappejamme ja katselimme toisiamme ja rakastimme ja vihasimme yhtä aikaa ja tajusimme kantaneemme edellisten sukupolvien perinnön raskaana ja kaiken täyttävänä ja tukahduttavana suoraan omiin kaappeihimme. Kaikki ne ikivanhat korkit, pullot, lusikat, levyt, humalat, riidat, pettämiset, jättämiset, uskottomuudet, erot, lyönnit, haukkumiset, kuolemat, hylkäämiset, aviottomat lapset ja soditut sodat täyttivät meidät niin, ettei meissä ollut tilaa omille lapsillemme.

Niin me aloitimme siivoamaan, itkimme ja siivosimme. Niin me itkimme ja haimme apua siivoamiseen, koska emme itse jaksaneet. Niin me kuorma toisensa jälkeen täytimme peräkärryt ja pakettiautot ja ajoimme jätteet kaatopaikalle. Minä imuroin ja heitin menemään, sinä paketoit ja heitit jätesäkit lavalle.

Niin minä roikuin katossa ja vedin alas turhia riukuja ja sinä asetuit vaakasuorana tukkina oven eteen estämään tulvan, joka meinasi aina vain vyöryä sisään. Teimme padon ja rakensimme suojamuurin ja vähitellen saimme virtauksen suunnan muuttumaan meistä ulos, ei enää meille sisään.

Ja näinä vuosina lapset ovat oppineet istumaan, kävelemään, puhumaan, laulamaan, pyöräilemään, luistelemaan ja sukeltamaan. Jonain päivänä he ehkä saavat rakkauskirjeitä ja joku soittaa heille. Lankapuhelintakaan ei ole enää keskellä eteistä, joten heidän on helpompi puhua salaa ja rauhassa ilman, että vanhemmat kuulevat. 

Jonain päivänä he ehkä pakkaavat pehmolelunsa, pelinsä, kirjansa, vaatteensa ja lusikkansa ja muuttavat jonkun kanssa samaan kotiin. Ehkä pystymme jättämään heille vähemmän perintönä kannettavaa ja selvitettävää, kuin mitä me aikanaan kannettavaksemme otimme ja mukanamme toimme.

Kuten olet ollut nuoruuteni, rakkauteni ja lasteni isä, olethan vielä vanhuuteni ja kuolemanikin? Ei ole ketään toista, joka voisi ymmärtää, miten paljon olemme yhdessä käsitelleet ja laittaneet pois. Vain sinä tiedät, vain sinä voit.