Vuorisaarna

Vuori oli iso, musta, muodoton ja hahmoton, ja se oli aina siellä, minne menin. Se seurasi ja kulki takanani, sivuillani, päälläni, allani ja edessäni. Se kasvoi kasvamistaan, peitti minut ja hävitti näkyvyyden. Pimeimmissä kohdissa oli pakko pysähtyä ja uupuneena kyyhöttää vuoren alarinnettä vasten. En voinut lopulta enää muuta kuin kulkea sen varjossa ja kantaa sitä mukanani kaikkialle, koska se ei päästänyt minua otteestaan.

Mikä sinun nimesi on, kysyin, mutta vuori ei vastannut. Kuka olet? Miksi kiusaat minua? Saat minut tuntemaan, ettei minusta ole mihinkään, ja kaikki muutkin jo näkevät sen. Sinä painat minut maahan. Minulla ei ole enää mitään muuta kuin vain tuska sinua kantaa. Sinä pilaat elämäni.

Vuori vaikeni, mutta tunsin, että jotain sen sisällä liikahti. Olin kauan hiljaa. Lopulta asettelin sanani toisin. 

Mitä haluaisit minulle kertoa, kysyin. Puhu, vankisi ja kantajasi kuulee.

Vuori liikahti ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti, veti itsensä aavistuksen kauemmas ja alkoi ottaa muotoa, jota en kuitenkaan kunnolla hahmottanut. Se yskäisi, ryki kurkkuaan kuuluvasti, murahteli, venytteli ja alkoi järisyttää samalla kaikkea näkyvää ympärillään. Myrsky nousi ja pelkäsin, että hukun. Kaiken keskellä kuulin äänen kuin suurten vetten pauhun. Taivaat aukenivat ja kaupunginteatterin esirippu halkesi keskeltä kahtia. Sen jälkeen myrsky ympärilläni vaikeni ja oli hiljaa. Tuli tyven. 

Silloin vuori esitteli itsensä ja sanoi: Minä olen se, joka sinä olet. Minä olen kipu, joka sinussa on. Minä olen tiedostamaton, jonka sinä haluat tiedostaa. 

Katsoin vuorta ihmetellen. En osannut edes pelätä. En osannut edes kysyä mitään, eikä minun tarvinnutkaan, sillä vuori aloitti saarnansa:

Älä anna määritellä itseäsi ulkoa päin, älä ihmisten, älä olosuhteiden, älä paikkojen. 

Jos joku sanoo sinulle, ettei sinusta ole mihinkään, älä samaistu siihen. Et ole sanat etkä niiden sanoja. 

Jos olet asemassa, joka tuntuu epävarmalta tai pelottavalta, ankealta tai ei-toivotulta, vaikealta tai mahdottomalta, älä samaistu siihen. Et ole asemasi.

Jos olet paikassa, joka on uhkaava, hävettävä, nolo, pelottava tai turvaton, älä samaistu siihen. Et ole paikkasi.

Jos siis olet väärintekijänä vankilassa, työttömänä leipäjonossa, masentuneena psykiatrisessa hoidossa tai sijaisena pätkätöissä ja jos sinulle siellä sanotaan, ettei sinusta ole mihinkään, olet siitä huolimatta kuitenkin aina sinä. Se on riittävän arvokasta. Se, mitä teet ja missä olet, on toissijaista. Se, mitä sinusta sanotaan, on täysin arvotonta. 

Todellisuudessa se, mitä teet, saa värinsä siitä, kuka olet. Olennaista on vain olla. Ole se, kuka olet. Tiedät sen itse. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä sinua.

Älä siis pyydä anteeksi sitä, kuka olet. Älä kätke sitä. Älä koita muuttua keneksikään toiseksi. Sinun osasi on olla sinä.

Tämän kaiken sanottuaan vuori vaikeni. Se ei edelleenkään ollut saanut selkeää muotoa, mutta puhuessaan se oli koko ajan etääntynyt, keventynyt, pienentynyt, vähentynyt ja nyt jo lähes haihtunut näkymättömiin. Hiljaisuuden vallitessa katselin, kun viimeisetkin rippeet siitä vähitellen irtosivat maasta ja tempautuivat ylös yhä näkymättömiin asti. Ne leijuivat niin korkealle ja muuttuivat niin keveiksi, etten enää pystynyt niitä silmilläni erottamaan aurinkoa vasten.

Niin vuori oli nostettu ylös taivaisiin, ja se oli sen vuoren loppu ja hyvä loppu olikin. Se nimittäin jätti jälkeensä jotain: pimeän ja mustan muodottomuuden paikalla oli suuri, avara, valoisa tila hengittää, tuntea, katsoa, hyväksyä ja sallia, ja se tila oli selkeästi rajattu.