Virallinen virkistyspäivä

Miehelläni Janilla on joka vuosi syksyllä työpaikan virkistyspäivä, jolloin viisikymmentä nörttiä viedään erämaahan jonnekin päin entistä Uudenmaan lääniä. Jollakulla on varmaan jokin mullistava uusi tutkimustieto, että puhuminen virkistää introverttejä nörttejä, sillä virkistyspäivässä heidät pakotetaan a) puhumaan ja b) puhumaan hyvinvoinnistaan eli muun muassa siitä, kuinka hyvin ja paljon he nukkuvat ja miten he jaksavat töissä.

Elämä tarjoaa meille joka vuosi virkistyspäivänä helvetin esikartanon version tuosta v:llä alkavasta sanasta. Tarkoitan tietenkin virkistymistä. Ilmeisesti kyse on siitä, että meille pitää alleviivata ja painottaa, miten tärkeää ihmiselle kaikkinainen virkistyminen on. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen, jos tulee ja etenkin jos jaksaa tulla.

Otetaan nyt esimerkiksi tämän vuoden virkistyspäivä. Se on nimittäin tänään. Sen kaava on ollut tismalleen sama kuin aikaisempinakin vuosina: jälleen kerran virkistyspäivä inhorealistiseen tapaan kaikilla höysteillä tarjoiltuna Janin ja Ennin pöytään, kiitos. Olemme vain jo sen verran kokeneita virkistyjiä, ettei tämänkään vuoden versio saanut meitä vielä suistettua perikatoon. Voisiko tilauksen kuitenkin jo lopettaa tai edes päivittää johonkin muuhun versioon? Vaihtaa käyttöliittymää? Koodata kutosella? Korjata mopo? Tarkistaa sytytystulpat tai edes tankata jokin niistä meidän ruosteenrunnomista koneistamme?

No niin. Asiaan. Jani on koonnut tällä viikolla pari iltaa ja alkuyötä uutta tietokonettaan. Hän teki sen itse ja säästi rahaa ja samalla myös uniaan. Pienillä torkuilla on mies kulkenut. Tänään kello soi palttiarallaa viiden tunnin yöunien jälkeen kuudelta.

Junat eivät ole kertaakaan olleet myöhässä kesäloman jälkeen, eivät edes niinä aamuina, kun sitä olisi tarvittu. Tänään sitä ei todellakaan olisi tarvittu, joten juna oli tietenkin reilusti myöhässä. Mies istui toisen pitkämatkalaisen nörtin kanssa jumissa jossain Turengin ja Riihimäen välissä seitsemän maissa katselemassa kellosta, miten vaihtojuna kohta puksuttaisi liikkeelle ilman heitä. Tämä tapahtukoon, päätti elämä, ja antoi junan lähteä liikkeelle ilman nörttejä. Jotenkin he päätyivät seuraavilla junilla ja takseilla määränpäähänsä. Mitä väliä, jos myöhästyy jostain hele- anteeksi siis tietenkin työpaikan tärkeästä virkistyspäivästä, elämä kysyi. No ei mitään.

Samaan aikaan kotona lapset heräsivät reippaasti. Kaikki näytti minuutin verran unelma-aamulta, kunnes toinen heistä kertoi olevansa kipeä. Kuumetta ei ollut, mutta lapsi kuvasi tarkasti, miten kurkussa, korvissa ja poskissa tuntui kipua ja lihaksia kolotti. Laadin hätäsuunnitelman ja melkein jo jätin hänet kotiin isovanhempien hoitoon, kunnes tilapäinen mielenhäiriö sai kuin saikin tekemään vastoin äidinvaistoa. Lääkitsin lapsen särkylääkkeillä ja toivoin, että ehkä taudin alku lähtisi samalla tavalla, millä se oli tullutkin. Ehkä mitään tautia ei oikeasti edes ollutkaan. Kärräsin siis toisen lapsen päiväkotiin kahdeksalta ja toisen metsäretkelle toiselle puolelle kaupunkia yhdeksältä. Ehdin töihinkin kymmeneksi.

Isovanhemmat hakivat sovitusti puolilta päivin aamulla sairautta valittaneen lapsen ja kolmen jälkeen toisen. Sain töihin viestin, että kaikki on kaikilla kunnossa. Minä istuin tyhjillä aivoilla palaverissa neljään ja vitkastelin kotiin menoa. Tiesin isovanhempien pian karkaavan meiltä omaan kotiinsa virkistäytymään ja vanhuuttaan potemaan, eikä apinatarhan hoitaminen yksin houkuttanut. Pakko oli kuitenkin palata kotiin. Siellä ne apinat olivat. Kotona hetken oltuani aamulla sairauden oireita valittaneelle nousi reipas kuume. Näinhän täällä käy. Toinen oli muuten vain väsynyt.

Samaan aikaan mies lähetti kuvan, jossa istui pullaa syömässä bussissa kohti Helsinkiä. Hän oli elossa ja hereillä, totesin. Silloin lähtivät omatkin pullat lapasesta, tuska räjähti tajuntaani ja annoin sokerittoman ajanjaksoni päättyä. Pullan kuvat silmissäni kaivoin kaapista esiin kettukarkkeja ja vohvelikeksejä. Helpotti. Sivelin hellästi pakastimesta löytämääni jäätelöpakettia, mutta kuiskasin sille hiljaisia sanoja ja pyysin odottamaan myöhempään iltaan, jotta lapset eivät näkisi yhteistä hetkeämme.

Sokerista saamillani villinaisen voimilla kannoin apinat suihkuun, vaatetin ja ruokin heidät, pesin kummankin hampaat, kasvatin heistä ihmisiä ja kampesin parvisänkyihinsä. Puoli kahdeksalta kävi Nukku-Matti. Kiitos hänelle täsmällisyydestä. Sokerivoimani alkoivat nimittäin huveta. Kriittisellä hetkellä VR pettää aina, Nukku-Matti ei milloinkaan.

Ja koska kriittisellä hetkellä VR pettää aina, miehen tulojunakin oli myöhässä, totta kai. Klo 19.45 pyörä kolahti seinään, ja mies avasi ulko-oven. Hän oli elossa ja hereillä edelleen, totesin. Hän kuulemma haluaa ehdottomasti huomenna jäädä hoitamaan sairasta lasta kotiin. Minä saan lähteä töihin virkistymään.

Käynnissä on seitsemäs viikko töitä kesäloman jälkeen. Meillä on ollut joka viikko joku tautipotilas. Seitsemän viikkoa, seitsemän tautia, seitsemän potilasta. Sen osaa humanistikin vielä laskea. Onneksi ei ole ollut useampia sairastajia yhtä aikaa. Siitä laskusta en välttämättä suoriutuisi. Sormet eivät riittäisi.

Elämällä on selvästi meille paljon sanottavaa. Istun ja kuuntelen parhaillaan korvat hörölläni. Kieku kuulee, mitä sanoo Kaiku? Luulen kuulevani kuiskauksia ja huutoja virkistyspäivän tarpeellisuudesta. Tässä ääniä kuunnellessani alkuun toki heristelin nyrkkiäni moiselle disinformaatiolle, kunnes vihdoin ymmärsin luopua passiivis-aggressiivisesta vastarinnastani. Hyvä niin. Toisin sanoen jätän kotityöt tänäänkin lepäämään tismalleen niille samoille näppäimille, joilla ne ovat maanneet jo seitsemän viikkoa, koska kuulen pääni sisäisiä ääniä, jotka kehottavat niin tekemään. Kuuleehan muuten joku muukin tämän saman?

Töitäkin jatkan vasta huomenna. Silloin on uusi päivä. Onneksi se ei ole meidän perheessämme kenenkään virallinen virkistyspäivä. Seuraava on aikaisintaan vuoden päästä.