Katsoin taaksepäin syvään yksinäisyyteen, toivottomuuteen,
sairauksiin, menetyksiin, keskenmenoihin, kuolemiin, itsemurhiin.
Tarpeeseen hallita ja pitää kiinni.
Katsoin, kuka silloin olin ja mitä tarvitsin.
Kestin sen.
Katsoin tähän hetkeen ja tiesin, etten voisi estää uusia sairauksia, menetyksiä, pelkoa, luopumista.
Vanhat väistyvät ja lapset kasvavat.
Kumpikin sukupolvi lipuu kauemmas hitaasti mutta väistämättä.
Oli tässä se vuosien valvominenkin. Rasitus jätti leimansa.
Ihmisen mieli kyllä jaksaa paljon ja toipuu monesta,
mutta entäs kun oma varsi ei kestäkään kuten luulin?
Ja jos luulin olevani ammattilainen surussa, erehdyin siinäkin.
Vuodet ovat antaneet silti rohkeutta:
Vaikka tekisi mieli naulata siivet selkään ennen kuin pitää hypätä,
en sitä tee.
Tiedän jo, etten osaa lentää.
Kuitenkin kun hypätä pitää, alla on aina jotain.
Minut otetaan vastaan.
Ja vaikka tekisi mieli pysäyttää kellot, lukittautua sisälle ja kahlita kaikki rakkaat itseeni kiinni,
en sitäkään tee.
Tiedän jo, että kipuja en voi estää.
Sairaus syö aina osansa pöydässäni.
Luopuakin pitää.
Kun jonain päivänä lopulta jään yksin,
minut ympäröi joku vahva ja väkevä,
joku pehmeä ja vahva,
joku täynnä elämää ja voimaa.
Ja mitä enemmän pystyn päästämään irti,
sitä vapaammin hengitän ja hetki kevenee.
Sen olen huomannut.
Vuosien antamaa armoa on myös se,
että hyppään, kun sen aika on.
Ei ole hätää.
On sitä hypätty ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.