Rakkaita terveisiä elämältä

Sain elämältä kirjeen. Omaan ärsyttävään tapaansa se oli taas lähtenyt reissuun ilmoittamatta aikeistaan ennakkoon. En ollut pystynyt millään varautumaan elämän muutokseen. Terve vaan ja täällä ollaan, se kirjoitti, kai te olette jo terveitä? Ja anteeksi vaan, kun lähetin teille taas alkusyksyksi ne ylimääräiset taudit, mutta en löytänyt niille sijaa mistään muustakaan majatalosta. Ajattelin, että teillä olisi kuitenkin hyvä hoito ja koti ja saisitte nitistettyä ne suhteellisen helpolla.

Se oli kuulemma halunnut vain lähteä katsomaan pohjoisen ruskaa ja tempaissut itsensä eräänä yönä junaan sen enempää siitä kenellekään ilmoittamatta. Ehkä tekin jonain vuonna vielä pääsette mukaan tänne erämaahan rauhoittumaan, se kirjoitti, tai sitten teidän vain täytyy löytää rauha sieltä, missä olette. Siinä kohtaa se vaikutti kieltämättä ironiselta.

Oli sillä kuitenkin ihan syykin nyt kirjoittaa. Se halusi varmistaa, olinko varmasti jo ymmärtänyt elämän tarkoituksen. Vaikutti kuitenkin kompakysymykseltä ja vaillinaiselta virkkeeltä se, että elämä kirjoittaisi minulle kysyäkseen, olinko ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. En ymmärtänyt koko kysymystä, joten ilmeisesti en ollut ymmärtänyt vielä sen tarkoitusta. En kuitenkaan voinut sitä sille kertoa, sillä se ei ollut kirjoittanut osoitettaan kuoreen.

Pyörittelin vastausta vain mielessäni. Hyvä herra tai rouva tai neiti elämä. En ole selvästikään ymmärtänyt kysymystäsi, mikä on tarkoituksesi. Mikä on tarkoituksesi kysyä, mikä on tarkoituksesi? Pyydän lähettämään lisää selventäviä asianhaaroja ja muita ymmärrystä lisääviä seikkoja. Ystävällisesti toivoo asiakkaasi ja oppilaasi Enni.

Olihan niitä vihjeitä jo jonkin verran kirjeessä nytkin. Elämä oli ilmaissut ne lähinnä huolena hyvinvoinnistani: Muista, Enni, nukkua enemmän ja syödä vähemmän. Muista, Enni, puhua vähemmän ja kuunnella enemmän. Muista, Enni, komentaa lempeämmin ja rakastaa ankarammin. Tutki paradokseja, kiinnostu ihmisyydestä äläkä milloinkaan kuvittele tuntevasi kokonaan minua tai omaa tiedostamatontasi, se kirjoitti. Ja että rakkain terveisin, elämä. 

Olisin oikeasti halunnut sille kirjoittaa vastauksen, mutta mitäs sitä ihminen muuta voi kuin koittaa elää elämän antamien ohjeiden mukaan ja odottaa sen uusia siirtoja.

Sinä ja minä

Sinuun sattuu samalla lailla kuin minuunkin. 

Me sovimme hyvin yhteen. 

Minun haavani, sinun piikkisi. 

Minun suruni, sinun kyyneleesi.

Sinuun sattuu samalla lailla, mutta sinä osoitat sen toisin. 

Sinä pakenet. Sinä lähdet. 

Sinä teet, sinä ostat, sinä siivoat, sinä korjaat. 

Sinä pakenet kipuasi ja juokset karkuun itseäsi. 

Minuun sattuu, kun sinuun sattuu,
ja silloin minä pysähdyn. 

Moottori menee epäkuntoon, bensa loppuu. 

Yskittää ja savuttaa.

Tule tänne nyt. 

Korjaa minut, niin minä korjaan sinut.

Tule tänne. 

Älä lähde, älä jätä. 

Tämä on vain tätä,

samaa elämää, jonka tunnet jo. 

Pidän sinua kädestä kyllä. 

Kun et pakene, sinä synnyt itseksesi. 

Irtoat äidistäsi, lähdet isästäsi.

Tulet erilliseksi, aidoksi, erilaiseksi, sinuksi.

Metsä on lasinen, ja odotan sinua vanhan tammen luona. 
On minun vuoroni odottaa.

Vedestä nousee kasvi.
Eipäs. Se oli silloin vanhaan aikaan.
Vedestä nousee uusi kasvi tietenkin.

Virallinen virkistyspäivä

Miehelläni Janilla on joka vuosi syksyllä työpaikan virkistyspäivä, jolloin viisikymmentä nörttiä viedään erämaahan jonnekin päin entistä Uudenmaan lääniä. Jollakulla on varmaan jokin mullistava uusi tutkimustieto, että puhuminen virkistää introverttejä nörttejä, sillä virkistyspäivässä heidät pakotetaan a) puhumaan ja b) puhumaan hyvinvoinnistaan eli muun muassa siitä, kuinka hyvin ja paljon he nukkuvat ja miten he jaksavat töissä.

Elämä tarjoaa meille joka vuosi virkistyspäivänä helvetin esikartanon version tuosta v:llä alkavasta sanasta. Tarkoitan tietenkin virkistymistä. Ilmeisesti kyse on siitä, että meille pitää alleviivata ja painottaa, miten tärkeää ihmiselle kaikkinainen virkistyminen on. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen, jos tulee ja etenkin jos jaksaa tulla.

Otetaan nyt esimerkiksi tämän vuoden virkistyspäivä. Se on nimittäin tänään. Sen kaava on ollut tismalleen sama kuin aikaisempinakin vuosina: jälleen kerran virkistyspäivä inhorealistiseen tapaan kaikilla höysteillä tarjoiltuna Janin ja Ennin pöytään, kiitos. Olemme vain jo sen verran kokeneita virkistyjiä, ettei tämänkään vuoden versio saanut meitä vielä suistettua perikatoon. Voisiko tilauksen kuitenkin jo lopettaa tai edes päivittää johonkin muuhun versioon? Vaihtaa käyttöliittymää? Koodata kutosella? Korjata mopo? Tarkistaa sytytystulpat tai edes tankata jokin niistä meidän ruosteenrunnomista koneistamme?

No niin. Asiaan. Jani on koonnut tällä viikolla pari iltaa ja alkuyötä uutta tietokonettaan. Hän teki sen itse ja säästi rahaa ja samalla myös uniaan. Pienillä torkuilla on mies kulkenut. Tänään kello soi palttiarallaa viiden tunnin yöunien jälkeen kuudelta.

Junat eivät ole kertaakaan olleet myöhässä kesäloman jälkeen, eivät edes niinä aamuina, kun sitä olisi tarvittu. Tänään sitä ei todellakaan olisi tarvittu, joten juna oli tietenkin reilusti myöhässä. Mies istui toisen pitkämatkalaisen nörtin kanssa jumissa jossain Turengin ja Riihimäen välissä seitsemän maissa katselemassa kellosta, miten vaihtojuna kohta puksuttaisi liikkeelle ilman heitä. Tämä tapahtukoon, päätti elämä, ja antoi junan lähteä liikkeelle ilman nörttejä. Jotenkin he päätyivät seuraavilla junilla ja takseilla määränpäähänsä. Mitä väliä, jos myöhästyy jostain hele- anteeksi siis tietenkin työpaikan tärkeästä virkistyspäivästä, elämä kysyi. No ei mitään.

Samaan aikaan kotona lapset heräsivät reippaasti. Kaikki näytti minuutin verran unelma-aamulta, kunnes toinen heistä kertoi olevansa kipeä. Kuumetta ei ollut, mutta lapsi kuvasi tarkasti, miten kurkussa, korvissa ja poskissa tuntui kipua ja lihaksia kolotti. Laadin hätäsuunnitelman ja melkein jo jätin hänet kotiin isovanhempien hoitoon, kunnes tilapäinen mielenhäiriö sai kuin saikin tekemään vastoin äidinvaistoa. Lääkitsin lapsen särkylääkkeillä ja toivoin, että ehkä taudin alku lähtisi samalla tavalla, millä se oli tullutkin. Ehkä mitään tautia ei oikeasti edes ollutkaan. Kärräsin siis toisen lapsen päiväkotiin kahdeksalta ja toisen metsäretkelle toiselle puolelle kaupunkia yhdeksältä. Ehdin töihinkin kymmeneksi.

Isovanhemmat hakivat sovitusti puolilta päivin aamulla sairautta valittaneen lapsen ja kolmen jälkeen toisen. Sain töihin viestin, että kaikki on kaikilla kunnossa. Minä istuin tyhjillä aivoilla palaverissa neljään ja vitkastelin kotiin menoa. Tiesin isovanhempien pian karkaavan meiltä omaan kotiinsa virkistäytymään ja vanhuuttaan potemaan, eikä apinatarhan hoitaminen yksin houkuttanut. Pakko oli kuitenkin palata kotiin. Siellä ne apinat olivat. Kotona hetken oltuani aamulla sairauden oireita valittaneelle nousi reipas kuume. Näinhän täällä käy. Toinen oli muuten vain väsynyt.

Samaan aikaan mies lähetti kuvan, jossa istui pullaa syömässä bussissa kohti Helsinkiä. Hän oli elossa ja hereillä, totesin. Silloin lähtivät omatkin pullat lapasesta, tuska räjähti tajuntaani ja annoin sokerittoman ajanjaksoni päättyä. Pullan kuvat silmissäni kaivoin kaapista esiin kettukarkkeja ja vohvelikeksejä. Helpotti. Sivelin hellästi pakastimesta löytämääni jäätelöpakettia, mutta kuiskasin sille hiljaisia sanoja ja pyysin odottamaan myöhempään iltaan, jotta lapset eivät näkisi yhteistä hetkeämme.

Sokerista saamillani villinaisen voimilla kannoin apinat suihkuun, vaatetin ja ruokin heidät, pesin kummankin hampaat, kasvatin heistä ihmisiä ja kampesin parvisänkyihinsä. Puoli kahdeksalta kävi Nukku-Matti. Kiitos hänelle täsmällisyydestä. Sokerivoimani alkoivat nimittäin huveta. Kriittisellä hetkellä VR pettää aina, Nukku-Matti ei milloinkaan.

Ja koska kriittisellä hetkellä VR pettää aina, miehen tulojunakin oli myöhässä, totta kai. Klo 19.45 pyörä kolahti seinään, ja mies avasi ulko-oven. Hän oli elossa ja hereillä edelleen, totesin. Hän kuulemma haluaa ehdottomasti huomenna jäädä hoitamaan sairasta lasta kotiin. Minä saan lähteä töihin virkistymään.

Käynnissä on seitsemäs viikko töitä kesäloman jälkeen. Meillä on ollut joka viikko joku tautipotilas. Seitsemän viikkoa, seitsemän tautia, seitsemän potilasta. Sen osaa humanistikin vielä laskea. Onneksi ei ole ollut useampia sairastajia yhtä aikaa. Siitä laskusta en välttämättä suoriutuisi. Sormet eivät riittäisi.

Elämällä on selvästi meille paljon sanottavaa. Istun ja kuuntelen parhaillaan korvat hörölläni. Kieku kuulee, mitä sanoo Kaiku? Luulen kuulevani kuiskauksia ja huutoja virkistyspäivän tarpeellisuudesta. Tässä ääniä kuunnellessani alkuun toki heristelin nyrkkiäni moiselle disinformaatiolle, kunnes vihdoin ymmärsin luopua passiivis-aggressiivisesta vastarinnastani. Hyvä niin. Toisin sanoen jätän kotityöt tänäänkin lepäämään tismalleen niille samoille näppäimille, joilla ne ovat maanneet jo seitsemän viikkoa, koska kuulen pääni sisäisiä ääniä, jotka kehottavat niin tekemään. Kuuleehan muuten joku muukin tämän saman?

Töitäkin jatkan vasta huomenna. Silloin on uusi päivä. Onneksi se ei ole meidän perheessämme kenenkään virallinen virkistyspäivä. Seuraava on aikaisintaan vuoden päästä.

Nousee päivä, laskee päivä

Katsoin taaksepäin syvään yksinäisyyteen, toivottomuuteen,

sairauksiin, menetyksiin, keskenmenoihin, kuolemiin, itsemurhiin.

Tarpeeseen hallita ja pitää kiinni.

Katsoin, kuka silloin olin ja mitä tarvitsin.

Kestin sen.

Katsoin tähän hetkeen ja tiesin, etten voisi estää uusia sairauksia, menetyksiä, pelkoa, luopumista.

Vanhat väistyvät ja lapset kasvavat.

Kumpikin sukupolvi lipuu kauemmas hitaasti mutta väistämättä.

Oli tässä se vuosien valvominenkin. Rasitus jätti leimansa.

Ihmisen mieli kyllä jaksaa paljon ja toipuu monesta,

mutta entäs kun oma varsi ei kestäkään kuten luulin?

Ja jos luulin olevani ammattilainen surussa, erehdyin siinäkin.

Vuodet ovat antaneet silti rohkeutta:

Vaikka tekisi mieli naulata siivet selkään ennen kuin pitää hypätä,

en sitä tee.

Tiedän jo, etten osaa lentää.

Kuitenkin kun hypätä pitää, alla on aina jotain.

Minut otetaan vastaan.

Ja vaikka tekisi mieli pysäyttää kellot, lukittautua sisälle ja kahlita kaikki rakkaat itseeni kiinni,

en sitäkään tee.

Tiedän jo, että kipuja en voi estää.

Sairaus syö aina osansa pöydässäni.

Luopuakin pitää.

Kun jonain päivänä lopulta jään yksin,

minut ympäröi joku vahva ja väkevä,

joku pehmeä ja vahva,

joku täynnä elämää ja voimaa.

Ja mitä enemmän pystyn päästämään irti,

sitä vapaammin hengitän ja hetki kevenee.

Sen olen huomannut.

Vuosien antamaa armoa on myös se,

että hyppään, kun sen aika on.

Ei ole hätää.

On sitä hypätty ennenkin.