Niin tavallista on se, etten ehdi kaikkea, mitä haluaisin.
En ehdi edes kaikkea sitä, mitä pitäisi.
Vastuu painaa enemmän kuin työmäärä.
On valittava:
Ennemmin ihmiset kuin paperit.
Ennemmin läsnäolo kuin tekeminen.
Ennemmin kysyminen kuin vastaaminen.
Ennemmin nukkuminen kuin siivoaminen.
Päivittäin puhun, kysyn, puolustan, arvostan.
Vastaan, vaikka minulta ei edes kysytä.
Se ei ole hyvä.
Otan asioita puheeksi.
No yritän ainakin.
Varmaan otan välillä vähän liikaakin.
Asettelen sanojani, tutkin asenteitani.
Tulos: asennetta on.
Annan itselleni mahdollisuuden luopua suunnitelmistani.
Annan kaikille mahdollisuuden kyseenalaistaa ne.
Senkin saa kyseenalaistaa.
Heräsin liian myöhään ja synnyin liian monta kertaa uudeksi ja taas uudeksi.
Siltä se tuntuu.
Mihin kulutin kaikki ne vuoteni, jotka nyt aukeavat viuhkana silmieni eteen,
jos suostun niitä katsomaan?
Jos olisin löytänyt tämän tien aiemmin, olisinko nyt pidemmällä?
En olisi.
Ehkä olisin.
Mitä jos olisinkin?
Jossitteluun on vain yksi lääke.
Annan ja otan anteeksi kaiken.
Keskeneräisyyteni, kömpelyyteni, harharetkeni, pysähtyneisyyteni,
kyvyttömyyteni, puutteeni, lyhyyteni, paksuuteni,
jäykkäniskaisuuteni, lattajalkaisuuteni, hajamielisyyteni ja myös sen tänään hukkaamani lompakon,
jonka lopulta löysin takkini taskusta.
Tämä hetki saa luvan riittää.
Ei siinä mitään.
