Äidin perintö

Tänä iltana katselin tyttäriäni, jotka venyivät kohti taivasta. Kampasin heidän hiuksensa, jotka tippuivat lanteille asti. Silitin heidän poskeaan ja sydäntään ja ajattelin, miten paljon haluaisin kertoa edeltä, varoittaa, opettaa, ja miten paljolta haluaisin heidät säästää, jos se vallassani olisi.

Katsoin heidän kasvojaan, joissa vilahtivat omat ilmeeni ja tunteeni, omat ajatukseni, omat pelkoni ja iloni, omat itkuni ja iloni. Siinä ne olivat, minulle niin tuttuina mutta heille vielä tiedostamattomina ja käsittelemättöminä.

Avasin jääkaapin ja purkit tippuivat lattialle. Pöydällä seisoivat tiskit kasattuina, vaatteet kaikkialla siististi sekaisin. Mitä heille tulenkaan jättämään perinnöksi? Millaisen elämisen mallin ja millaisen järjestelmän? Huoneet sekaisin ja ajatukset aina ensimmäisinä! Siinä on mallini ja järjestelmäni ja siinä on kerrakseen mallia ja järjestelmää. Sisin aina ensin. Sitten vasta ulkoinen. Rauha aina ensin. Sitten vasta järjestys.

Suon heille silti vapauden päättää, minkä osan perinnöstään he haluavat ottaa vastaan. Ei kaikki ole oikein saati pyhää, vaikka se olisikin äidin vanhaa tai äidiltä saatu. Sen olen oppinut. Saan olla äitiäni vastaan, eri mieltä, erilainen, tehdä asiat eri tavoin. Voin jättää pyykkini silittämättä. Voin jättää sänkyni petaamatta. Mankelia en omista eikä se meille edes mahdu. 

Äidin antama perintö on itse asiassa äidin valitsemaa ja äidin omaa. Sitä ei ole pakko valita, mutta mitä jättäisin valitsematta? 

Pystynkö jättämään tunnekuormat? Ylisukupolviset vaillejäämiset? Puutteet? Isänikävän ja äidinnälän, jossa sodanjälkeiset lapset kasvoivat ja joka siirtyi äidinmaidossa ja vastikkeessa meihin 70-luvun lapsiin?  Vaikenemisen ja huonon itsetunnon, häpeän, hiljaisuuden, ongelmien kieltämisen ja sen kaiken ahdistuksen, mikä vanhuudessa herättää öisin huutamaan äitiä ja itkemään isää, joka meni jo tai jota ei ikinä oikeasti ollutkaan? Kaiken, mikä estää yhteyden, katkoo välit, katkeroittaa, sairastuttaa ja painaa puhumattomana hautaan asti?

Kaikkea ei tarvitse perintönä valita ja ottaa vastaan, mutta paljon annetaan pyytämättä. Vaikenemalla ja kieltämällä on valunut paljon sukupolvelta toiselle, tyttärelle ja tyttärentyttärelle ja tyttärentyttärentyttärelle asti. Ehkä pidemmällekin, mutta kauemmas ei katseeni yllä. Vuosikymmeniä ja ihmisen ikä on tarvittu, jotta tunteet voisivat tulla kohdatuiksi, surut surruiksi, häpeä rakastetuksi pois meistä ja meidän iholtamme, eikä sekään aika ole silti aina riittänyt. 

Syvällä kiertää ainaista rataansa kaipaus, missä äiti oli silloin, kun tarvitsin häntä eniten.

Vastaan itselleni ja äidilleni ja hänen äidilleen. 

Olen yrittänyt parhaani. Niin on äitinikin. Niin hänenkin äitinsä. Niin hänenkin äitinsä.

Siispä tyttäreni. Te tulette saamaan varmasti osanne perinnöstä. Osan olette saaneet jo. Se on jo talletettu sisimpäänne. Putoavat purkit ja kaatuvat hyllyt eivät ole sen heikoin anti. Heikoin anti olen minä: se, mitä tiedostamattomastani jää minulta tiedostamatta, ja se, mitä sisimmästäni jää minulta kohtaamatta. Sen te tulette perimään. Jätän sen teille, vaikka en tahtoisi.

Ikiaikainen äitien rukous kohoaa tänäkin iltana kohti taivaita. Suokoon elämä teille viisautta toimia vahvemmin kuin minä ja nähdä tie siellä, missä minä olen päätynyt umpikujaan. Kasvata heidät taivaisiin ja varjele heidät pahalta. Päästä heidät äidistään. Ja sen jälkeen tuo heidät vielä kerran lähelle, syliin, takaisin. Äiti on tässä.