Sinä iltana olin nukahtanut aikaisin. Heräsin iltayhdeksältä siihen, kun elämä seisoi sänkyni vieressä ja harvinaisen hellästi herätteli.
Olin käpertyneenä oikealle kyljelleni, ja avatessani silmät tajusin elämän taputtelevan ja silittelevän poskeani. Se toivotti hyvää iltaa ja sanoi tulleensa ohimennessään kertomaan uutisia. Se oli hakenut verottajalta virallista lupaa ja oikeutta periä arvonlisä-, perintö-, auto-, varainsiirto- ja elämäveroa sekä saanut sen.
Vaikka olimme käsittääkseni ystäviä ja ihan hyvissä väleissä, minuakin se aikoisi alkaa verottaa. Eikä kenenkään sen asiakkaan kuulemma tarvitsisi lähteä verollepantavaksi omaan kaupunkiinsa, vaan elämä ystävällisesti kävisi vaatimassa veronsa henkilökohtaisesti jokaisen luona, ja kuten olin huomannut, niin tarvittaessa se vaikka herättäisi unestaan ne, jotka eivät olleet jaksaneet sitä odottaa ja valvoa vaan joiden lampuista öljy oli loppunut liian aikaisin ja tyypit olivat nukahtaneet.
Minulta elämä aikoi periä tästä lähtien veroa kaksi euroa päivässä. Se tekisi koko tältä vuodelta 732 euroa, laskin nopeasti. Sellaista se oli ajatellut, että voisin ostaa sille joka päivä kahden euron kahvin. Toinen vaihtoehto olisi, että tallettaisin tilille jonkin isohkon summan, josta elämä sitten itse nostaisi kaksi euroa päivässä ja ostaisi sillä rahalla itse itselleen kahvin.
- Mikäs järki tässä kaikessa oikein on, ihmettelin.
Kuulemma se, että vihdoinkin sillä oli konkreettinen keino osoittaa ja muistuttaa minulle päivittäin, mikä on olennaista.
- Jaa mikä?
No se, että muistaisin joutuvani luopumaan. En omista oikeasti yhtään mitään, en milloinkaan. Jos luulen omistavani, olen harhainen, ei sen kummempaa. Kaikki, ihan kaikki, on vain minulle annettua lainalahjaa, joko pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Mitä vanhemmaksi tulisin ja mitä enemmän ehkä luulisin mitään omistavani, sitä enemmästä joutuisin vielä ennen pitkää luopumaan. Olisi terveellistä ja helpottavaa, kun joka päivä jo maksaisin elämälle veron. Olisi pienempi riski tulla harhaiseksi.
Joskus vielä kuulemma tulisi sellainenkin päivä, että joutuisin luopumaan elämästä ja sen läheisyydestä ja sen tuomista yllätyksistä, joita tavallaan sekä vihasin että rakastin, sekä pelkäsin että odotin. Joskus vielä olisi edessä päivä, jolloin elämä lähtisi luotani viimeisen kerran. Se sanoi sen niin ilmeettömänä ja vakavana, etten pystynyt tulkitsemaan sen ajatuksia tai tunteita.
Nytkin se kyllä lopulta lähti siitä sänkyni vierestä seisomasta mutta sanoi menevänsä vain syömään iltapalaksi burgerin. Huomenna mentäisiin yhdessä kahden euron kahville. Minä tarjoaisin.
Olin käpertyneenä oikealle kyljelleni, ja avatessani silmät tajusin elämän taputtelevan ja silittelevän poskeani. Se toivotti hyvää iltaa ja sanoi tulleensa ohimennessään kertomaan uutisia. Se oli hakenut verottajalta virallista lupaa ja oikeutta periä arvonlisä-, perintö-, auto-, varainsiirto- ja elämäveroa sekä saanut sen.
Vaikka olimme käsittääkseni ystäviä ja ihan hyvissä väleissä, minuakin se aikoisi alkaa verottaa. Eikä kenenkään sen asiakkaan kuulemma tarvitsisi lähteä verollepantavaksi omaan kaupunkiinsa, vaan elämä ystävällisesti kävisi vaatimassa veronsa henkilökohtaisesti jokaisen luona, ja kuten olin huomannut, niin tarvittaessa se vaikka herättäisi unestaan ne, jotka eivät olleet jaksaneet sitä odottaa ja valvoa vaan joiden lampuista öljy oli loppunut liian aikaisin ja tyypit olivat nukahtaneet.
Minulta elämä aikoi periä tästä lähtien veroa kaksi euroa päivässä. Se tekisi koko tältä vuodelta 732 euroa, laskin nopeasti. Sellaista se oli ajatellut, että voisin ostaa sille joka päivä kahden euron kahvin. Toinen vaihtoehto olisi, että tallettaisin tilille jonkin isohkon summan, josta elämä sitten itse nostaisi kaksi euroa päivässä ja ostaisi sillä rahalla itse itselleen kahvin.
- Mikäs järki tässä kaikessa oikein on, ihmettelin.
Kuulemma se, että vihdoinkin sillä oli konkreettinen keino osoittaa ja muistuttaa minulle päivittäin, mikä on olennaista.
- Jaa mikä?
No se, että muistaisin joutuvani luopumaan. En omista oikeasti yhtään mitään, en milloinkaan. Jos luulen omistavani, olen harhainen, ei sen kummempaa. Kaikki, ihan kaikki, on vain minulle annettua lainalahjaa, joko pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Mitä vanhemmaksi tulisin ja mitä enemmän ehkä luulisin mitään omistavani, sitä enemmästä joutuisin vielä ennen pitkää luopumaan. Olisi terveellistä ja helpottavaa, kun joka päivä jo maksaisin elämälle veron. Olisi pienempi riski tulla harhaiseksi.
Joskus vielä kuulemma tulisi sellainenkin päivä, että joutuisin luopumaan elämästä ja sen läheisyydestä ja sen tuomista yllätyksistä, joita tavallaan sekä vihasin että rakastin, sekä pelkäsin että odotin. Joskus vielä olisi edessä päivä, jolloin elämä lähtisi luotani viimeisen kerran. Se sanoi sen niin ilmeettömänä ja vakavana, etten pystynyt tulkitsemaan sen ajatuksia tai tunteita.
Nytkin se kyllä lopulta lähti siitä sänkyni vierestä seisomasta mutta sanoi menevänsä vain syömään iltapalaksi burgerin. Huomenna mentäisiin yhdessä kahden euron kahville. Minä tarjoaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.