Lapset minussa

Sinä yönä syntyi lapsi, jota en olisi halunnut,

tähän hiljaisuuteen ja pimeyteen.

En katsonut sitä.

Se oli hiljaa.

En itkenyt eikä itkenyt sekään.

Olin siinä, olin se.

Toisena yönä syntyi toinen lapsi,

yltäkyllin ruokittu, vaatteet päällä,

lusikat suussa ja piironginlaatikossa hopeat valmiina.

Annoin sen syntyä kuten kuka tahansa olisi antanut.

Olin silloinkin siinä ja olin myös se.

Niin olin synnyttänyt vähintään kaksi lasta

ja syntynyt uudestaan lukemattomalta tuntuvia kertoja.

Kaksi elämää ja kaksi tulevaa kuolemaa olisivat aina edessäni.

Kaksi mahdollisuutta.

Olin kuunnellut hiljaa, kun ne olivat alkaneet itkeä niin, että itku täytti kaiken tilan.

Olin tuominnut, ollut ankara ja epäoikeudenmukainen.

Olin ollut maailma ja kaikki toiset ympärilläni, meistä jokainen,

ja olin edelleen hengitys, jonka öisin tunsit niskassasi.

En millään olisi halunnut heistä enää luopua.

Katsoin heissä omia silmiäni ja tunnistin kaikki puutteeni.

Nimesin heidät isänsä mukaan,

jotta tasapuolisuuden nimissä

sinäkin saisit syyllisyyden kantaaksesi.

Annoin heille myös ranskalaiset nimet,

jotta ensivaikutelma ennen tapaamista olisi älyllinen ja elegantti.

Niin kului aikaa, kuten aika kuluu, 

ja eräänä iltana totesin, että todelliset lapsenihan tulivat ja lähtivät jo kauan sitten,

mutta monet oudot osat, jotka olivat syntyneet epämääräisissä olosuhteissa
torjuttuina, haluttuina, odotettuina, tuomittuina,

eivät olleet sitä vieläkään tehneet.

Lausuin pyynnön,
että muuttuisivat edes,
mutta eivät ne liikkuneet käskien eivätkä pyytäen.

Niin tuli kysymys eteen.

Rakastatko silti?

Elämä vaatii veronsa

Sinä iltana olin nukahtanut aikaisin. Heräsin iltayhdeksältä siihen, kun elämä seisoi sänkyni vieressä ja harvinaisen hellästi herätteli. 

Olin käpertyneenä oikealle kyljelleni, ja avatessani silmät tajusin elämän taputtelevan ja silittelevän poskeani. Se toivotti hyvää iltaa ja sanoi tulleensa ohimennessään kertomaan uutisia. Se oli hakenut verottajalta virallista lupaa ja oikeutta periä arvonlisä-, perintö-, auto-, varainsiirto- ja elämäveroa sekä saanut sen.

Vaikka olimme käsittääkseni ystäviä ja ihan hyvissä väleissä, minuakin se aikoisi alkaa verottaa. Eikä kenenkään sen asiakkaan kuulemma tarvitsisi lähteä verollepantavaksi omaan kaupunkiinsa, vaan elämä ystävällisesti kävisi vaatimassa veronsa henkilökohtaisesti jokaisen luona, ja kuten olin huomannut, niin tarvittaessa se vaikka herättäisi unestaan ne, jotka eivät olleet jaksaneet sitä odottaa ja valvoa vaan joiden lampuista öljy oli loppunut liian aikaisin ja tyypit olivat nukahtaneet.

Minulta elämä aikoi periä tästä lähtien veroa kaksi euroa päivässä. Se tekisi koko tältä vuodelta 732 euroa, laskin nopeasti. Sellaista se oli ajatellut, että voisin ostaa sille joka päivä kahden euron kahvin. Toinen vaihtoehto olisi, että tallettaisin tilille jonkin isohkon summan, josta elämä sitten itse nostaisi kaksi euroa päivässä ja ostaisi sillä rahalla itse itselleen kahvin. 

- Mikäs järki tässä kaikessa oikein on, ihmettelin.

Kuulemma se, että vihdoinkin sillä oli konkreettinen keino osoittaa ja muistuttaa minulle päivittäin, mikä on olennaista.

- Jaa mikä?

No se, että muistaisin joutuvani luopumaan. En omista oikeasti yhtään mitään, en milloinkaan. Jos luulen omistavani, olen harhainen, ei sen kummempaa. Kaikki, ihan kaikki, on vain minulle annettua lainalahjaa, joko pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Mitä vanhemmaksi tulisin ja mitä enemmän ehkä luulisin mitään omistavani, sitä enemmästä joutuisin vielä ennen pitkää luopumaan. Olisi terveellistä ja helpottavaa, kun joka päivä jo maksaisin elämälle veron. Olisi pienempi riski tulla harhaiseksi.

Joskus vielä kuulemma tulisi sellainenkin päivä, että joutuisin luopumaan elämästä ja sen läheisyydestä ja sen tuomista yllätyksistä, joita tavallaan sekä vihasin että rakastin, sekä pelkäsin että odotin. Joskus vielä olisi edessä päivä, jolloin elämä lähtisi luotani viimeisen kerran. Se sanoi sen niin ilmeettömänä ja vakavana, etten pystynyt tulkitsemaan sen ajatuksia tai tunteita. 

Nytkin se kyllä lopulta lähti siitä sänkyni vierestä seisomasta mutta sanoi menevänsä vain syömään iltapalaksi burgerin. Huomenna mentäisiin yhdessä kahden euron kahville. Minä tarjoaisin.