Toivoa on aina

Kerran kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, lähetin elämälle viestin, että olen löytänyt sen, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin työskennellä rakkauden ammattilaisena. En haluaisi rakentaa oman egoni menestystä vaan antaa kaiken sen, mitä olen ja mitä osaan, rakkauden käyttöön.

Elämä sai viestini, soitti iloisena takaisin ja sanoi, että kiitos yhteydenotostasi ja osoittamastasi kiinnostuksesta yhtiötämme kohtaan. Valitettavasti emme voi palkata sinua vakituiseen tehtävään epäpätevänä henkilönä, mutta on eräs tapa, jolla pyyntösi toteutuu ajallaan ja tavallaan kyllä. Yhtiöllämme on kehuttu pätevöitymiskoulutus, jossa opiskelijat ensin murtuvat ja sitten vähenevät niin, että he hajoavat lähes atomeksi, mutta lopulta kasvavat entistä ehommiksi, se kertoi. Muuta tietä ei valitettavasti ole. Voit nyt sulkea luurin, sillä sinuun otetaan pian yhteyttä kyllä ja osoitetaan oikea suunta. Onnea valitsemallesi uralle, kiitos ja kuulemiin.

Niin tapahtui. Minuun otettiin yhteyttä ja osoitettiin suunta suoraan pimeyteen, jollaista en tiennyt maan päällä voivan olla. Vaelsin pimeässä laaksossa ja pelkäsin pahaa. Näin pimeyttä, kuuntelin pahuutta. Ihmisiä lähti vierestäni liian aikaisin, koska he itse niin halusivat. Minut moukaroitiin, minut pilkottiin, minut murrettiin. Pahinta oli se, miten toiset minuun katsoivat ja mitä toiset minusta puhuivat. Monet eivät halunneet olla enää tekemisissä kanssani. Olin heille toivoton tapaus. En mahtunut heidän maailmaansa.

Mutta elämä oli armollinen kouluttaja. Se ei unohtanut eikä hylännyt. Se lähetti harvakseltaan mutta säännöllisesti viestejä, joissa kutsui eteenpäin. Se näytti yksityiskohtaisesti, mikä on tärkeää, jos haluaa palvella toisia. Ensin täytyy murtua. Sen jälkeen täytyy tutkia oma tietoinen ja piiloinen tajunta. Sitten täytyy rakentaa palaset uudestaan. 

Elämä toisin sanoen vain opetti, mikä on tärkeää, jos haluaa rakastaa. Ensin on elettävä rakkaudessa. Sen jälkeen on vain elettävä rakkaudessa. Sitten on vielä elettävä rakkaudessa. Ja jotta voi elää rakkaudessa, on tunnistettava itsessään rakkauden kaipuunsa. Jotta voi tunnistaa itsessään rakkauden kaipuunsa, täytyy tulla heikoksi. Sen jälkeen rakkaus alkaa vähitellen vahvistaa, parantaa ja kokoaa uudestaan. Ei se ole sen monimutkaisempaa. 

Vaikeaa se kuitenkin on - ehkä kaikkein vaikeinta, mitä ihmisen elämässä voi olla. Murtuneesta ihmisestä tulee silti lopulta paradoksaalisesti ehjempi ja vahvempi kuin siitä, joka ei tunne omaa heikkouttaan. Heikkouteensa tutustunut tietää tarvitsevansa maailmankaikkeuden suurinta voimaa. Hän on opetellut tarvitsemaan sitä, tunnistamaan sen, elämään sen varassa ja käyttämään sitä voimanaan. Hän ei ole enää pelkästään oman, rajallisen itseriittoisuutensa varassa.

Joskus vuosia sitten seisoin ihmisroskana lumikasassa ja katselin risuja. Ne näyttivät samalta kuin minä. Ne olivat yhtä rumia. Ne olivat yhtä turhia. Samassa pilvitaivas repeytyi, ja auringon säde sai risut muuttumaan kauniiksi. Niiden aika tulisi myöhemmin kasvaa ja tuottaa satoa. Nyt ne vielä lepäsivät.

Niin voi käydä meistä kenelle tahansa. Vaikka seisomme yksin turhana ihmisroskana kylmässä ja pimeässä, joskus taivas voi yhtäkkiä revetä ja valo muuttaa sen, millaisena meidät nähdään: kauniina ja merkityksellisenä elämän osana, joka odottaa uutta kesää ja kasvua.

Sillä toivottomia tapauksia ei ole. Eri tavoin epäonnistuneita ja riittämättömiä auttamisyrityksiä kyllä on. Myös toinen toistaan vaikeampia tilanteita on, mutta toivottomia tilanteita tai toivottomia tapauksia ei ole. 

Rakkaus on pelkoa suurempi. Valo voittaa aina pimeän. Toivoa on.