Elämän vedätys

En ollut nähnyt elämää vähään aikaan. Olin painanut töitä pitkää päivää ja yötä. Ruuhkan hellitettyä pakotin sen tänään monen viikon hiljaiselon jälkeen seurakseni kahvilaan. Kuuntelin sitä, kun se kertoi uusimmista tulevaisuuden suunnitelmistaan lentää jälleen kerran toiselle puolelle maapalloa jonnekin Thaimaan-lomalle välittämättä tuon thaivaallistakaan mistään hiilijalanjäljestä tai ilmastonmuutoksesta. Sillähän on ollut ennenkin se maailma- ja matkustusfetissi, eli se on jotenkin sairaalloisen kiinnostunut muista maista, niiden ihmisistä, sisä- ja ulkopolitiikasta sekä missikisoista. Sillä on pohjimmiltaan ilmeisesti jokin päähänpinttymä, että juuri sen itsensä pitää henkilökohtaisesti käydä joka maailman maassa ja maanosassa.

- No siis, jos mä alkaisin jotain ilmastoa miettimään, niin munhan pitäisi luopua näistä kaikista elämäni kolmesta autosta ja kahdensadan neliön talostakin, se perusteli matkaansa muka uskottavasti itselleen. - Ei ne parit lennot nyt enää missään tunnu.

En vastannut mitään, koska sillä taas näytti olevan päällä sen sairaalloinen tarve enkä sille mitään voisi enkä sitä parantaa pystyisi, vaan katselin sanaakaan sanomatta sen partaa. Se oli alkanut harmaantua. En siitä sille suoraan huomauttanut, vaan vaihdoin puheenaihetta ja kysäisin, kuinkas kauan me oikein olimmekaan tunteneet toisemme.

- Minä tunsin sinut jo silloin, kun kasvoit äitisi kohdussa ja näin sinut ensimmäisenä heti synnyttyäsi, se totesi lakonisesti.

Katsoin ällistyneenä enkä jaksanut väittää vastaan. Sekään ei siis enää yksinkertaisesti muistanut, milloin olimme tutustuneet.

Suhteemme alkuajoista mieleeni on jäänyt se, miten elämällä oli ollut tapana itserakkaasti todeta minulle, että omaksi parhaakseni olisi, jos alkaisin tutustua enemmän sekä häneen että siinä samalla itseeni. Paskat, ajattelin pitkään, ja annoin sen mesota, mitä se halusi.

Suhteemme kuitenkin syveni, ja huomasin harmikseni imitoineeni elämältä kuulemani lauseen omaan käyttööni. Aloin säännöllisesti hokea lähipiiriini kuuluneille ihmisille, miten heidän omaksi parhaakseen olisi tutustua sekä elämään että siinä samalla omaan itseensä. Paskat, ajattelivat toiset ja antoivat minun mesota niin kauan, kuin jaksoin.

No sitten vähän ajan päästä en enää jaksanutkaan vaan aloin pitää suuni kiinni. Huomasin, että vaikka elämä oli saanut minut liikkeelle haluamaansa suuntaan, minä en saanutkaan toisia, vaikka käytin tismalleen samoja sanoja kuin elämäkin. Arvaa, harmittiko. Ärsyynnyin itse asiassa niin paljon, että annoin kaikkien toisten pitää tunkkinsa omanaan ja aloin käyttää autoani renkaiden vaihdossa ihan rengasliikkeessä. Siellä olivat ammattivaihtajat ja ammattitunkit.

Siitä on jo vuosia. Mietin sitä, kun katselin elämän harmaata partaa tänään. Tajusin, että toisten tunkit ja rengasongelmat eivät olleet harmittaneet enää pitkään aikaan. Vaikka ne olivat välillä mielessä ja vaikka niistä sieltä sun täältä kuulin, en enää menettänyt mieltäni ja malttiani toisten ongelmien takia.

- Olet saanut etäisyyttä, elämä totesi. - Käytännössä näköjään pystyt sietämään omat puhjenneet renkaasi ja niiden paikkaukset ja niiden helevet-... siis todella kalliiden uusien renkaiden ostot. Ymmärrät, että koska toiset eivät ole ajaa täräyttäneet ylinopeudella piikkimattoon samalla tavoin kuin sinä, niin heidän renkaansa ovat kestäneet jatkuvilla huonoilla paikkauksilla. Niillä jotkut heistä todennäköisesti ajavat hautausmaalle asti. Ei se välttämättä huono strategia ole. Pääsee kuitenkin kaikki kierrokset kisan loppuun.

- Ei se kuitenkaan huono juttu ole ollut hommata uudet renkaat räjähtäneiden tilalle, koitin väittää elämälle.

- Shit happens, se vastasi. - Mutta kyllä joo noi sun uudet renkaasi kestävät pitkään ja on niissä takuukin, sillä mähän ne sulle toimitin. Ylihinnalla ja ylipitkällä toimitusajalla saatoin toki myydä, mutta ei tyhmä ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa ja odottaa jaksaa.

Mitäs siinä sitten enää. 

Aina se onnistuu vedättämään.

Sukupolvien perintötaakka

Sinä olit minun nuoruuteni. Sinä kuljit koulun käytävällä ja kuvasit minua. Sinä lähetit minulle rakkauskirjeitä. Täytin 17 sinä päivänä, kun sain ensimmäisen kirjeesi. Annoit sen suoraan käteeni. Sen jälkeen sinä soitit minulle, vaikka lankapuhelin oli eteisessä ja kuka tahansa saattoi vastata siihen. Sinä soitit minulle, vaikka änkytit. Sinä rakastuit minuun, vaikka estelin.

Sinä olit minun rakkauteni. Sinun kanssasi jaoin sen, mitä kaapissa sattui olemaan. Kun muutimme  yhteiseen kotiimme, ihmettelimme, miten meillä oli niin paljon pakattavaa kummallakin. Oli pehmolelut, kirjat, koneet, astiat, pelit, konsolit, kannettavat ja kantamattomat koneet, näytöt ja vermeet. Eikä siinä vielä ollut kaikki. Oli näkyvät ja oli näkymättömät vermeet. Jokainen kaappi ja kaapin nurkka täyttyi nopeammin kuin ymmärsimmekään.

Sitten sinusta tuli isä ja minusta äiti. Jotenkin olimme siihen asti mahtuneet tähän maalliseen majaamme. Olimme vain siirtäneet täysinäisiä pusseja ja paketteja kaapista toiseen, kaapista varastoon, varastosta vintille. Jotain olimme säilyttäneet jo vuosien ajan ulkonakin. 

Yhtäkkiä meidän olisi pitänyt raivata tilaa lapselle, pian kahdelle. Ihmettelin kaappiin, varastoon, vintille ja pihalle säilömiäsi asioita. Sinä ihmettelit minun. Mitä ovat nämä pullonkorkit, joita olet kantanut kotiimme säkeittäin? Mitä ovat nämä tyhjät pullot, joita löytyy pussikaupalla? Entä miksi sinä säästät hopealusikoita, joita et ikinä käytä? Mihin nämä ikivanhat levyt mahtuisivat enää?

Niin me katselimme kaappejamme ja katselimme toisiamme ja rakastimme ja vihasimme yhtä aikaa ja tajusimme kantaneemme edellisten sukupolvien perinnön raskaana ja kaiken täyttävänä ja tukahduttavana suoraan omiin kaappeihimme. Kaikki ne ikivanhat korkit, pullot, lusikat, levyt, humalat, riidat, pettämiset, jättämiset, uskottomuudet, erot, lyönnit, haukkumiset, kuolemat, hylkäämiset, aviottomat lapset ja soditut sodat täyttivät meidät niin, ettei meissä ollut tilaa omille lapsillemme.

Niin me aloitimme siivoamaan, itkimme ja siivosimme. Niin me itkimme ja haimme apua siivoamiseen, koska emme itse jaksaneet. Niin me kuorma toisensa jälkeen täytimme peräkärryt ja pakettiautot ja ajoimme jätteet kaatopaikalle. Minä imuroin ja heitin menemään, sinä paketoit ja heitit jätesäkit lavalle.

Niin minä roikuin katossa ja vedin alas turhia riukuja ja sinä asetuit vaakasuorana tukkina oven eteen estämään tulvan, joka meinasi aina vain vyöryä sisään. Teimme padon ja rakensimme suojamuurin ja vähitellen saimme virtauksen suunnan muuttumaan meistä ulos, ei enää meille sisään.

Ja näinä vuosina lapset ovat oppineet istumaan, kävelemään, puhumaan, laulamaan, pyöräilemään, luistelemaan ja sukeltamaan. Jonain päivänä he ehkä saavat rakkauskirjeitä ja joku soittaa heille. Lankapuhelintakaan ei ole enää keskellä eteistä, joten heidän on helpompi puhua salaa ja rauhassa ilman, että vanhemmat kuulevat. 

Jonain päivänä he ehkä pakkaavat pehmolelunsa, pelinsä, kirjansa, vaatteensa ja lusikkansa ja muuttavat jonkun kanssa samaan kotiin. Ehkä pystymme jättämään heille vähemmän perintönä kannettavaa ja selvitettävää, kuin mitä me aikanaan kannettavaksemme otimme ja mukanamme toimme.

Kuten olet ollut nuoruuteni, rakkauteni ja lasteni isä, olethan vielä vanhuuteni ja kuolemanikin? Ei ole ketään toista, joka voisi ymmärtää, miten paljon olemme yhdessä käsitelleet ja laittaneet pois. Vain sinä tiedät, vain sinä voit.