Eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa alettiin eräänä syksynä huhuta kummia. Epäiltiin, että Aaltometsän perhe - isä, äiti ja juuri kävelemään opetteleva taaperotyttö - olivat muuttaneet asumaan paikalliseen lääkärikeskukseen. Hurjimmissa versioissa koko perheen kerrottiin muuttuneen joko vampyyreiksi tai kummituksiksi tai sitten vain pukeutuneen näkymättömäksi tekevään taikaviittaan.
Tarina menee näin. Marraskuun loppupuolella Aaltometsän perheestä ei ollut saatu havaintoja muutamaan tuntiin, päivään tai viikkoon. Tämän tarkemmaksi poissaolon mittaa ei onnistuttu haarukoimaan myöhemmin, kun asiaa yritettiin selvittää. Kuitenkaan sukulaiset eivät olleet olleet järin huolestuneita, sillä perheellä oli kuulemma ajoittain tapana uppoutua omaan, jokatasoiseen ja kaikenlaiseen keskeneräisyyteensä ja olla pitämättä hetkeen yhteyttä juuri keneenkään.
Samoihin aikoihin paikallisessa lääkärikeskuksessa alettiin silti kiinnittää huomiota outoihin seikkoihin. Havainnot olivat yksittäisten työntekijöiden tekemiä, joten kesti aikansa, ennen kuin he alkoivat ihmetellä asioita ääneen yhdessä.
Ensin epävirallisesti kahvitunneilla ja lopulta sitten virallisesti henkilöstökokouksessa tartuttiin kuitenkin käytävillä kuiskailtuun aiheeseen: Talossa epäiltiin kummittelevan. Etenkin iltaisin pahimman ruuhkan hellitettyä ilmanvaihtokanavien kautta saattoi kuulla pienen lapsen sydäntäsärkevää kipuitkua, naisäänen tiukkoja komentosanoja, miesäänen murahteluja, sen jälkeen hyssyttelyä ja lopulta hentoja kuiskauksia. Siistijä vannoi aamuisin ihmetelleensä vessassa antibioottiripulia täynnä olevia vauvan vaippoja, jotka näyttivät ilmaantuneen sinne yöllä. Yövartija puolestaan hieman epäröi mutta kertoi silti nähneensä useasti ikään kuin miehen, naisen ja vauvan hahmot, jotka vilahtivat monesti kulman taakse pimeillä käytävillä.
Kaikkein vakuuttunein siitä, että jotain outoa oli tekeillä, oli vastaanottovirkailija: - Kiinnitin huomiota siihen, miten sama perhe alkoi ilmaantua joka aamu ensimmäisenä ilmoittautumistiskille heti, kun avasimme. Heillä ei ollut päällään saati mukanaan ulkovaatteita, vaikka ulkona oli pakkasta. Syntyi vaikutelma, että he olisivat yöpyneet tässä rakennuksessa. Välillä myös etenkin perheen äiti hihitti hysteerisesti, mikä tarttui minuunkin. Epäilen hänen hyödyntäneen jonkinlaista naurujoogaa, hypnoosia tai peräti joukkopsykoosia, sillä yhtenäkin päivänä menin tolaltani niin, että annoin hänelle lahjaksi punaisen liskon, jollaisia jaamme normaalisti ainoastaan lapsiasiakkaille.
Sekä lastenlääkäri että viikonloppupäivystystä pitänyt yleislääkäri muistivat kumpikin ottaneensa useana päivänä peräkkäin vastaan perheen, jossa äiti ja isä yskivät itsekin kuumeisen näköisinä tuodessaan lähes vuoden ikäistä tytärtään huolestuineina vastaanotolle. Lapsen kummatkin korvat olivat tulehtuneet, mutta suun kautta annettavat antibiootit, joita muutaman kerran yritettiin, olivat aiheuttaneet hänelle kovan ripulin. Lopulta lapsi päädyttiin lääkitsemään antibiootti-injektiolla.
Keskuksen vastaava lääkäri puolestaan lausui lopulta ääneen sen, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut sanoa mutta mitä kaikki olivat jo joko itsekseen ajatelleet tai varovasti yhdessä käytävillä kuiskineet: Aaltometsän perheen äiti oli vaikuttanut harvinaisen väsyneeltä sekä isä flegmaattiselta ja poissaolevalta sen viimeisen kerran, kun vastaava lääkäri oli jälleen kirjoittanut äidille ja isälle samanlaiset antibioottikuurit. Lisäksi hän oli määrännyt silloin isän sairauslomalle, vaikka isä kuumeisin silmin oli selittänyt haluavansa ehdottomasti pelastaa koko maailman koodaamalla. Äiti oli vetänyt siinä tilanteessa isää parrasta ja ilmoittanut vastaavalle lääkärille, että Aaltometsän perhe ei muuten poistu tästä rakennuksesta, ennen kuin jokainen sen perheenjäsen on hoidettu terveeksi.
Vastaava lääkäri oli naurahtaen kertonut, että keskuksen heräämöstä löytyy kyllä ylimääräisiä sänkyjä ja jopa pinnasänky. Sen jälkeen Aaltometsät poistuivat lääkärin huoneesta. Myöhemmin valvontakameroiden kuvia tarkasteltaessa heidän ei kuitenkaan nähty poistuneen rakennuksen ulko-ovesta.
Jännitystä kesti ja hurjia huhuja liikkui muutaman viikon ajan. Vähitellen ne kuitenkin alkoivat unohtua, kun itkut, huudot ja kuiskaukset lääkärikeskuksen käytävillä vähenivät ja jossain vaiheessa loppuivat kokonaan. Aaltometsän perheestäkin saatiin taas näkö- ja kuulohavaintoja omassa kodissaan tai sen lähistöltä.
Silti siitä syksystä lähtien joka vuosi aina marraskuun pimeyden ja loppusyksyn flunssapotilaiden tullessa lääkärikeskuksessa muisteltiin näitä outoja tapahtumia. Joka vuosi myös vähintään muutama henkilökunnan jäsen vannoi nähneensä perheen hahmot vilahtamassa iltaisin nurkan taakse tai vähintään kuulleensa käytävillä itkua, huutoja ja kuiskauksia.
