Kuolen joka vuosi marraskuussa. Tänä vuonna se kävi jo lokakuussa. Satoi niin paljon, että oli aika käpertyä kastemadon koloon rullalle. Annoin mullan peittää pääni ja suljin silmäni.
Kun siitä heräsin, oli aamu ja ajattelin olevani taivaassa. En ollut. Olin vasta matkalla, ehkä puolivälissä. Laskennallisesti aikaa saattaisi olla takana puolet, edessä puolet.
Mikä merkitsee todella? Mihin suuntaan vielä kulkisin? Jos aikaa olisi neljä päivää, mihin sen käyttäisin? Tai neljä vuotta? Tai neljäkymmentäneljä päivää tai vuotta?
Seisoin pimeydessä ja kävelin tuttuja katuja kuten olin tehnyt joka syksy tähän asti. Puissa oli jäljellä muutama lehti, jotka rapisivat. Olin kulkenut täällä ennenkin, ja puut muistivat minut. Olin nähnyt tämän kaiken jo vähintään kerran, ehkä kaksi, ehkä sittenkin useasti. Kun pimeys laskeutuu ja ihmiset painuvat koloihinsa, kuka minnekin, vain yksinäiset jäävät. Olin ollut kerran se yksinäinen, joka kulki ja katseli ikkunoista valoa ja imi sitä itseensä. Siitä oli vuosia, vuosikymmeniä.
Enää en kävellyt yksin. Tartuin lasta kädestä. Hän ylsi jo olkapäähäni. Vakava ilme kasvoillaan hän kertoi pyytäneensä koulun pihalla toista yksinäistä leikkimään, ja he olivat leikkineet yhdessä kellonsoittoon.
Annoin tuulen käydä lävitseni, painoin pääni ja suljin silmäni. Katsoin pimeästä valoon. Kun nostin katseeni, puu oli käynyt lehdettömäksi. Koivu. Taivas oli kirkas, tumma ja sininen, kaukana meistä, tuntematon ja etäinen. Se katsoi meihin silti lempeästi ja sytytti tähden, sitten toisen. Tähti. Kaksi tähteä.
