Ensin isät seisoivat asemalla. Tuli juna, johon he nousivat, ja heilauttivat kättään, pyyhkäisivät saattajilleen viimeiset suudelmat, sipaisivat poskea, taputtivat lapsia kevyesti ja kehottivat käyttäytymään kunnolla. Sitten pillit vihelsivät ja junat lähtivät hitaasti liikkeelle ja vetivät heidät pois. Joku palasi takaisin aiemmin kuin toiset, ontuen tai arkussa, elävänä tai kuolleena.
Niin isät viiden vuoden ajan sotivat ja tappoivat ja puolustivat ja ahdistuivat ja olivat syöpäläisiä täynnä ja näkivät helvetin maan päällä, kun kaikki näkyvä repesi heidän edessään, ja katsoivat kuoleman kasvoja. Kasvot tulivat tutuiksi. Ne olivat joko naapurin, ystävän, juoksuhaudan toisella puolella tuijottaneen tai siinä vieressä vapisseen miehen kasvot. Jotkut isät kertoivat myöhemmin nähneensä, miten vielä elossa olleen ystävän silmiin saattoi ilmestyä tietoisuus pian koittavasta kuolemasta. Silloin annettiin lompakot, sormukset ja kirjeet toisten isien taskuihin ja pyydettiin viemään ne takaisin kotiin. Seuraavan taistelun jälkeen he olivat poissa.
Osa isistä palasi aikanaan kotiin sillä tavoin kuin toivoa sopi. Osasta tuli isiä vasta sotimisen jälkeen, osasta sen aikana. Osa isistä oli löytänyt toisen naisen, vaikka kotona oli odottanut vaimo ja kuusi tenavaa. Maahan saatiin uusia lapsia, mutta kaikki heistä eivät saaneet omaa isää.
Isien palattua sotimasta heidän astumansa tiet muuttuivat. Tie ei vienyt enää rintamalle vaan sinne, mistä sai töitä tai hätäaputöitä. Kansa vaelsi. Perheet vaelsivat ja etsivät elämäänsä. Isät etsivät itseään. Jotkut heistä löysivät sen saunasta, jotkut pullosta, jotkut pullosta saunassa. Isien yhteiset tiet veivät usein saunaan, jossa he saattoivat puhua sotajuttuja keskenään niin, että vain lapset kuuntelivat salaa. Kotona niistä ei puhuttu. Vain öisin huudettiin. Syntyi salakuuntelijoiden sukupolvi, joka kasvoi hiljaisuudessa, vaikenemisessa ja harhassa, että sitä, mistä ei puhuta, ei ole olemassa.
Näin uusien isien sukupolvi oli saanut perintönsä. Monet heistä jatkoivat isiensä viitoittamien teiden astumista. Sitä, mistä ei puhuta, ei ole olemassa, paitsi että olipas sittenkin. Oli isiä, jotka huusivat. Oli isiä, jotka löivät. Oli isiä, jotka joivat. Isät tekivät niin, koska he olivat nähneet ja kuulleet isiensä tekevän samoin. Huuto, joka olisi pitänyt aikanaan huutaa pois ja hoitaa oikein, olikin tukahdutettu, ja se muuttui ja ilmeni aina vain isissä ja uusissa isissä, jotka eivät enää tienneet, mikä heitä edes vaivasi. Osa huusi, osa vaikeni täysin. Mitään he eivät meinanneet kestää, eivät ainakaan itkemistä.
Syntyi seuraavien isien sukupolvi. Sinustakin tuli lopulta isä, vaikka luovuimme jo toivosta. Ihme kuitenkin tapahtui, kaksi kertaa. Kun sinusta tuli isä ja minusta äiti, tajusimme, ettemme voi kulkea samoja teitä kuin isämme. Tulilinja, joka oli erottanut aikanaan isät ensin vihollisesta ja sen jälkeen itsestään ja vaimoistaan ja perheistään, meinasi tulla meidänkin väliimme. Lopulta sinun ja minun oli käytävä rauhanneuvottelut ja maksettava korvaukset.
Kaikki kunnia isillemme, isoisillemme, esi-isillemme. He ovat tehneet sen, mihin ovat pystyneet.
Tänä iltana katson sinua ja kuuntelen, kun luet lapsillesi satuja. Olen hiljaa. Et huuda enkä huuda minäkään. Kannan kuitenkin vielä harteillani vuosikymmeniä, sukupolvia, rikkoutuneita ihmisiä, hajonneita ihmissuhteita, kuolemaa, itsemurhia, ahdistusta ja niitä huutoja ja kuiskauksia, joita eivät sanat riitä kertomaan. Tässä ei enää ole Neuvostoliittoja eikä sisukkaita kakkosia. On vain selviytyjiä.
Tänä iltana katson sinua, lasteni isää, ja teen sovinnon menneisyytemme kanssa. Kutsun esiin sukupolvet, jotka ovat jo menneet rajan taakse. Tulkaa ja katsokaa, minkä olette meille valmistaneet. Tulkaa ja kuunnelkaa, kun isä lukee lapsilleen.
Tänä iltana loppui vuosikymmenten mittainen sota.
Odotin sen jälkeen rauhaa, mutta tulikin suru.
Se on kai rauhamme hinta, joka vielä pitää jaksaa maksaa.
