Olen siitä sinulle kiitollinen.
Me lähdimme liikkeelle, koska pakko oli.
Et halunnut paeta yksin, joten kuljimme yhdessä.
Emme lähteneet karkuun, vaan menimme taisteluja kohti.
Oli pakko päästä repimään ja tulla revityksi.
Olen tosi kiitollinen.
Otimme mukaan vain minun astiani, sinun pyhät lehmäsi,
minun soittimeni, sinun levysi.
(Levysoittimia aloit kerätä onneksi vasta paljon myöhemmin. Ei se haittaa. Kestän kyllä.)
Tänään et voi luokse tulla, mutta kaikki on hyvin.
Olet poissa, mutta palaat.
Olet poissa, mutta odotan.
Kaikki on hyvin, vaikka olen tällainen.
Puutun, suutun ja hermostun.
En osaa enkä jaksa.
Saattaa olla, että tiskit ja pyykit jäävät vielä monena päivänä laittamatta.
Saattaa olla, etten enää ensi vuonna saa uutta työtä.
Saattaa olla, että istun loppuun asti palapelini ääressä enkä saa sitä valmiiksi.
Parempaan en pysty.
Tällaista tästä tulee, puolinaista, tekelettä, rääpälettä.
Jos huonosti käy, poimin tähkän ja annan suudelmani sille.
No ei käy. Tulet kohta takaisin ja sanot, että olipa jo ikävä ja sotakin muuten loppui jo vuosikymmeniä sitten ja kaikki on hyvin. Neuvostoliitto voitti, mutta hyviä kakkosia ollaan.
Lapsi yskii ja käyt korjaamassa peittoa paremmin.
Silität jalkojani.
Vaikka en mitään olisi enkä tämän kummemmaksi enää tulisi, kelpaan sinulle.
Vaikka en mitään valmiimpaa osaisi koskaan sanoa tai järkevämpää kirjoittaa ja häviäisin kaikki taisteluni, en saisi kunniamerkkejä ja joutuisin vihollisen vangiksi,
riitän sinulle.
Se riitti.
Kiitti.
Pystyin katsomaan peiliin.