Partisaanivalssi (turvassa kaikki on hyvin)

Me lähdimme liikkeelle, jotta emme olisi kuolleet kannakselle pystyrangoiksi. 
Olen siitä sinulle kiitollinen.

Me lähdimme liikkeelle, koska pakko oli.
Et halunnut paeta yksin, joten kuljimme yhdessä. 
Emme lähteneet karkuun, vaan menimme taisteluja kohti.
Oli pakko päästä repimään ja tulla revityksi.
Olen tosi kiitollinen.

Otimme mukaan vain minun astiani, sinun pyhät lehmäsi,

minun soittimeni, sinun levysi.
(Levysoittimia aloit kerätä onneksi vasta paljon myöhemmin. Ei se haittaa. Kestän kyllä.)

Tänään et voi luokse tulla, mutta kaikki on hyvin. 
Olet poissa, mutta palaat. 
Olet poissa, mutta odotan.

Kaikki on hyvin, vaikka olen tällainen.
Puutun, suutun ja hermostun. 
En osaa enkä jaksa.

Saattaa olla, että tiskit ja pyykit jäävät vielä monena päivänä laittamatta.
Saattaa olla, etten enää ensi vuonna saa uutta työtä. 
Saattaa olla, että istun loppuun asti palapelini ääressä enkä saa sitä valmiiksi.
Parempaan en pysty. 
Tällaista tästä tulee, puolinaista, tekelettä, rääpälettä.
Jos huonosti käy, poimin tähkän ja annan suudelmani sille.

No ei käy. Tulet kohta takaisin ja sanot, että olipa jo ikävä ja sotakin muuten loppui jo vuosikymmeniä sitten ja kaikki on hyvin. Neuvostoliitto voitti, mutta hyviä kakkosia ollaan.
Lapsi yskii ja käyt korjaamassa peittoa paremmin. 
Silität jalkojani.

Vaikka en mitään olisi enkä tämän kummemmaksi enää tulisi, kelpaan sinulle. 
Vaikka en mitään valmiimpaa osaisi koskaan sanoa tai järkevämpää kirjoittaa ja häviäisin kaikki taisteluni, en saisi kunniamerkkejä ja joutuisin vihollisen vangiksi,

riitän sinulle.

Se riitti.
Kiitti.
Pystyin katsomaan peiliin.

Elämä opettaa

En tiedä, tunteeko kukaan muu elämää sellaisena kuin minä: tavallaan tosi epävakaana mutta silti ärsyttävän itsevarmana tyyppinä, jonkinlaisena laiskanpulskean teinin ja James Bondin risteytyksenä, joka olettaa toisen pystyvän samaan kuin se itse eli automaattisesti täyttävän jääkaapin ja maksavan laskut ajasta ikuisuuteen sekä ottavan kahdeksan palavaa nuolta kiinni paljain käsin ja estävän alkavan ydinsodan samaan aikaan kökötellen ihmispyramidin huipulla päälläseisonnassa kuin patsaspyhimys ikään.

Suunnilleen sellainen on se elämä, jonka minä olen oppinut tuntemaan. Toisin sanoen olen jo kauan sitten ymmärtänyt sen olevan ylivoimainen itseeni verrattuna. Ylioppilaskirjoituksissakin se aikanaan peittosi minut. En minä pysty siihen, mitä se olettaa. En pysty, en osaa, en jaksa, en uskalla. 

Siksi on ollut pakko oppia myötäilemään sitä. Jos siis elämä tahtoo yhtäkkiä lähteä määräämättömäksi ajaksi erämaahan, annan sen lähteä. Jos elämää väsyttää ja se haluaa nukkua talven yli, annan sen nukkua. Jos elämällä on hirveä kiire, annan sen vetää pitkään ja hartaasti harjoitellun voimisteluohjelmansa läpi sellaisella pikavauhdilla, kuin se hyväksi näkee. Odotan siltä kiltisti viestiä, milloin se aikoo palata, tai signaalia, milloin se alkaa horroksestaan herätä, tai merkkiä, milloin piruetit loppuvat. Annan sen viedä jokaisessa tanssissa ja päättää askeleet. Minä vain seuraan ja sovitan omat askeleeni sen rytmiin.

Olen myös oppinut tulkitsemaan sen hienovaraisia viestejä. Niissä on onneksi välillä hyvin lempeä ja ystävällinen sävy, kuten että tervetuloa uudestaankin tai että voidaanko pitää yhteyttä jatkossakin. 

Olen oppinut hyväksymään myös sen suorasanaiset viestit. Niissä on monesti tyrmäävä tai vaativa sävy, kuten että en nyt sitten valinnut sinua tähän hakemaasi työtehtävään tai että apua mulla tuli pissat housuun ja koko sänky on märkä ja tulkaa auttamaan hei.

Elämää myötäillessäni ja tulkitessani olen ehtinyt oppia jo monenlaista. Elämä on todellakin opettanut omalla tyylillään erästä vasta-alkajaa, harrastelijaa, vihonviimeistä tunaroijaa, erästä ihmistä. Tarkoitan itseäni.

Jotain merkittävää tapahtui aikanaan esimerkiksi silloin, kun pidin elämälle pitkän monologin siitä, miten hankalia ihmisiä ympärilläni on. Miten he eivät ymmärrä, miten oikein vaikeuttavat minun elämääni? Miten he voivat toimia noin? Miksi he makaavat tielläni? Miksi he puhuvat minulle tuolla sävyllä? Miksi he vaativat minulta? Miksi he luulevat minun olevan toisenlainen kuin olen. Miksi he eivät näe minun vahvuuksiani vaan pelkästään kaikki ongelmani? Miksi he eivät tee sitä ja miksi ihmeessä he jättävät tekemättä tätä?

Elämällä ei ollut sillä hetkellä kiire. Se antoi minun puhua ja vain makoili sohvalla. Se oli pitkään hiljaa ennen kuin käänsi katseensa minuun ja sanoi, että Enni, älä enää jaksa ragee tätä. Mitä väliä sillä on, millaisia he ovat? Ja että ongelma olin minä eivätkä he. Ongelma oli siinä, miksi he olivat minulle ongelma. 

Että Enni hei, mihin ne sussa oikein osuvat? Minkä aseman ne sussa sytyttävät? Minkä taajuuden ne suhun virittävät? 

Että Enni hei, anna niiden olla ja käännä katse omaan itseesi. Mieti nyt ekana, mikä heissä on, sillä se on asia, joka oikeasti on sussa. Ei sun tarvitse hyppiä heidän vaatimustensa mukaan tai noudattaa heidän protokollaansa. Sä olet se, joka päätät, mitä teet, mitä tunnet ja mihin aikasi ja voimasi käytät. Ei kukaan muu. Kukaan muu kuin sä itse ei oikeasti voi sanella tai vaatia sulta mitään. 

Sitten elämä jatkoi loikoiluaan sohvalla muina mimmeinä, eikä sillä ollut kiire minnekään, eikä sitä pätkääkään kiinnostanut, mitä minä sen sanoista tai olemuksesta mahdoin ajatella. 

Se jätti toki sanomatta, että ainoa, joka minulle mitään tärkeää milloinkaan sanelisi tai joka minulle voisi oikeasti lopullisia rajoja milloin tahansa laittaa, olisi elämä itse. Se olisi ainoa, jolle en pystyisi loppupeleissä laittamaan vastaan vaan joutuisin aina hyväksymään maalit tyhjään verkkoon. 

Se selvästi tiesi, että sen läksyn olin joutunut oppimaan perinpohjaisesti jo aiemmin.

Elämä on joka lailla tosi hyvä ope.