Olisinpa tiennyt, että lopulta kaikki käy hyvin.
Joku vielä joskus rakastaa sinua. Poika, jota juokset koulussa peloissasi karkuun, tulee olemaan vuosien päästä suuri rakkautesi ja lastesi isä.
Et rakenna uraa vaan rakennat pari vuosikymmentä itseäsi. Ei ole kiire, aikaa on. Vasta sen jälkeen löydät kutsumuksesi ja alat ymmärtää, mitä haluat tehdä työksesi.
Oman pimeytesi kohtaaminen tuo elämääsi kirkkauden. Suostut suruun, kipuun, särkymiseen ja heikkouteen. Suostut ihmisyyteen. Opit vähitellen kohtaamaan toisia ihmisiä asettumatta heidän yläpuolelleen.
Ymmärrät, miten varhainen tapa kiintyä määrittää elämäsi valintoja ja suhteita. Ymmärrät pystyväsi muuttamaan itseäsi. Ymmärrät pystyväsi muuttamaan vain itseäsi. Ymmärrät, että ihminen pystyy halutessaan lähes mihin tahansa. Ymmärrät, että ihmisellä on omat rajansa, joten hän ei pysty mihin tahansa. Ymmärrät, että ihmisen ei tarvitse pystyä mihin tahansa.
Huomaat olevasi vanha, vaikka tunnet itsesi nuoreksi. Taisit olla nuori silloin, kun tunsit itsesi vanhaksi. Huomaat olevasi vanha, koska lasket ajan kulumista lastesi iästä etkä omastasi. Huomaat kuulostavasi vanhalta, kun puhut nuorille ajasta, jolloin olit nuori. Huomaat näyttäväsi vanhalta, kun katsot valokuvaa itsestäsi 17-vuotiaana.
Lopulta opit tietämään, että tärkeintä ei ole suorittaa tai saavuttaa mitään eikä elää tulevaisuudessa tai menneessä, vaan olla läsnä omassa itsessäsi tässä ja nyt. Vain tämä hetki tapahtuu ja on totta juuri nyt. Vain tätä hetkeä voi elää ja vain tähän hetkeen voi vaikuttaa. Elämä on nyt. Nämä asiat ja nämä ihmiset lähelläsi ovat nyt. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus. Se kantaa sinut koko tämän mahdottoman elämän ajan, jopa kuolemankin yli, sillä ihminen ei pysty eikä ihmisen kuulukaan pystyä kantamaan itse itseään.
Lepää hetki. Kerää voimia. Tarvitset niitä vielä.
