| Tänään on kyllä pakko todeta, ettei aina voi voittaa, ei edes joka päivä.
Kun on aikuisena aamusta iltaan yksin kahden natiaisen kanssa, joista kahdella on päivärytmi sekaisin, niin rytmihän siinä kaikilla vauhdissa sekoaa.
Ulos päästiin kahdeltatoista, kun ensin oli ruoka tehty ja kaikilla ulkovaatteet päällä.
Ei ollut sadevaatteita, koska ei satanut ennen kuin pääsimme matkaan.
Tai emme päässeet itse asiassa matkaan ollenkaan, koska ensin jäi avain ja hoitokassi sisään ja piti soittaa vaari avaamaan ovi.
Sen jälkeen alkoikin se päivän ainoa rankkasadekuuro, joka kesti sen aikaa, että pääsimme sisään.
Noin muuten ikkunasta näimme, että koko päivän paistoi aurinko.
Nuorempi natiainen oli jättänyt aamupäivän unet pois ja nukahti rattaisiin kaikessa tuoksinassa.
Vanhempi natiainen ei nukahtanut.
Tai vanhempi natiainen nukahti ilmeisesti yöunille viideltä sen jälkeen, kun oli univelkaisena tiltannut aivan täysin silloin, kun olisi pitänyt lähteä ulos.
Eli silloin, kun nuorempi oli herännyt ja ruoka oli taas tehty ja kaikki olivat taas syöneet.
Ei sitten lähdetty ulos silloinkaan.
Vanhempi natiainen nukahti alasti petiinsä siis viideltä.
Nuorempi natiainen nukahti toisille päikkäreille kuuden jälkeen.
Kyllä, vasta kuudelta päiväunille.
Nyt yritän nukuttaa nuorempaa yöunille.
Kun nuorempi nukahtaa, pitäisi kai herättää vanhempi, jotta saataisiin yöksi edes vaippa varoiksi.
Samalla pitää varoa, ettei nuorempi herää.
Huhhuh.
Välillä sitä miettii, mihin oikein on ryhtynyt.
Ensin oli vauvakuume ja lapsettomuus.
Sitten tuli ensimmäinen natiainen ja vielä pahempi vauvakuume.
Sitten tuli toinen natiainen.
Sitten tuli tämä päivä.
No kai siinä oli muutama päivä välissäkin.
Sitä kuulkaa ehtii lyhyessä ajassa analysoimaan mielessään, mikä mahtaa johtua natiaisen temperamentista, mikä uhmaiästä, mikä kiintymyssuhteen vaurioista, mikä väsymyksestä ja mikä mistäkin.
Eikä sen jälkeen ole juuri sen viisaampi kuin analyysia ennenkään.
Sitä ehtii miettiä, kenelle terapeutille tässä pitäisi huomenna soittaa ja viedä lapsi hoitoon.
Tai mennä itsekin.
No sekään ei ole vielä selvinnyt.
Kenellekään en soittanut, vaikka mieli teki.
En yksinkertaisesti tiennyt, kenelle voisin soittaa, kun väsyttää ja tekisi vain mieli sanoa jollekulle, että väsyttää.
Kuka jaksaisi sitä kuunnella ilman kaikkitietävää neuvomista tai ketä edes jaksaisi minun elämäni kiinnostaa?
Ihan heti ei tullut ketään mieleen.
Minä, joka luulin tietäväni kaiken elämässä epäonnistumisesta, olen saanut näköjään mainion kertauskurssin, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Jos vanhemmuus nimittäin on jotain opettanut, niin ainakin oma vajavaisuus on selvästi peilistä nähtävissä.
Usein sitä miettii, onko tässä mitään järkeä.
No ei ole mutta tunnetta on toki sitäkin enemmän - niitä vaikeita mutta onneksi myös niitä hyviä ja palkitseviakin.
Kun pienempi natiainen nauraa ja isompi natiainen sanoo, että äiti rakas, minä rakastan sinua, niin sillä sitä porskutetaan tämäkin päivä taas loppuun.
Jossain vaiheessa ehkä meillä tänäkin yönä nukutaan, ehkä jopa samaan aikaan kaikki neljä, vaipalla tai ilman.
 |
